Arapiles:n kiipeilyparatiisi

Kevään kunniaksi päätimme lähteä kolmen yön pituiselle telttaretkelle noin neljän tunnin päähän Melbournesta Arapiles-kalliomuodostelmien juurelle sijaitsevalle leirintäalueelle. Arvannette, että matkaan pakattiin myös köysi jatkoineen.

Tuolla puiden takana siintää Taivas!

Arapilesia voisi luonnehtia trädikiipeilyn mekaksi, vaikken hirveästi muissa vastaavissa kohteissa olekaan vieraillut. Meidän hyvin kattava opaskirja piti sisällään parisen tuhatta reittiä vaatimattomasti ja mukaan oli valikoitu vain ihan parhaat reitit ja oli suosiolla jätetty muun muassa kallioiden toisella puolella sijaitsevat tai muuten vain kaukana olevat reitit listaamatta.

Rakkautta ensi silmäyksellä

Trädi on siis kiipeilyn perinteinen muoto, jossa kallioon itseensä ei ole kiinnitetty metallihärpäkkeitä valmiiksi vaan kiipeäminen varmistetaan kallionkoloihin ujutetuilla kiiloilla/heksuilla/frendeillä/kamuilla, jotka kiipeäjä itse kantaa paikan päälle mukanaan valjaissaan ja noukkii mukaansa lähtiessään. Perinteisessä kiipeilyssä korostuu myös turvallisuus-, solmu- ja ankkurinrakennustaidot.

Viikonlopun kohokohtiin lukeutui muun muassa Chrisin kiipeily allaolevalla reitillä, jossa hän oli roikkunut jo jokusen hetken käsi varmistettuna kallionkoloon yrittäessään varmistaa, että koloon asetetut camut myös pitäisivät hänet seinällä. Hän oli juuri tyytyväinen aikaansaannoksiinsa, kun luultavasti kuolemanhädässä pakeneva Rosella-papukaija, joka oli majoittunut kyseiseen koloon päätti lentää ulos hipoen Chrisin päätä. Lintu-parka värjötellyt kolossa ja pohtinut eikö se koskaan lopeta sörkkimästä kädellään!

Toisenlainen kohokohta oli, kun (vihdoin viimein!) päädyimme tekemään yhden Arapileksen multipitcheistä! Ja en todellakaan liidannut, sillä trädi ei vielä oikein iskostu päähäni vaan aloiteltiin ihan vain kepeästi yläköydellä. Köydenpituuksia tuli kiivettyä ylöspäin lienee neljä ja voin vannoa, että korkeudet kammotti ensikertalaista! Asiaa ei auttanut se, että typeryyksissäni olin unohtanut ostaa leirikahvia ja pää jumitti, sekä säätila oli jokseenkin kolea. Mainitsematta sitä saakelin toisen pitchin helvetin epämukavaa traversea! Ei samperi, ikinä ole kiivennyt mitään niin epämukavaa. Keräilin siis viimeisenä kiipeäjänä kaikki välineet kallionkoloista ja tällä samperin kakkospitchillä oli sitten reitti, joka kulki oikealta vasemmalla pikemmin kuin ylöspäin. Siinähän ei sinänsä mitään, mutta liikkuminen suoritettiin pää kallionkolossa perse sojottaen ulos kalliosta ja kädet jossain kallion uumenissa eli suurinpiirtein niin epämukavassa asennossa kuin voit kuvitella. Tämän lisäksi pää kolossa oli mahdotonta nähdä seuraavia otteita, joten tuntui kuin olisi kiivennyt pää paperipussissa. Nämä seikat yhdessä eivät luoneet minun kofeiininpuutoksestä kärsivälle mielelleni mitään maailman mieluisimpia mielikuvia multipitchingistä. Luojan kiitos, loput reitit kulkivat vertikaalimmin!

Kaikki karmaiseva päättyy kuitenkin aikanaan ja tältä terassilta sitten lopunviimein ihailimme maisemia noin 100 metrin korkeudesta.

Reitin päätteeksi laskeuduimme vielä kalliolta alas köyttä pitkin omin avuin, joka sekin jostain syystä oli jäänyt aikaisemmin kokonaan kokematta yksinkertaisuudessaan. Päivän saldona tuli siis ylitettyä itsensä ja pelkotilansa ja vaikken kyseistä multipitchiä enää tekisikään voisin kyllä muita reittejä kokeilla jokunen toinen kerta.

Vaikka Arapilessä on paljon trädikiipeilyä, jätin sen kokeilun henkilökohtaisesti vielä seuraavaan kertaan, sillä pääni ei vielä oikein osaa sulattaa trädiä vaan kokee sen jotenkin vaarallisena. Tästä mielentilasta pääsee lienee eroon ajatuksella leikkimällä ja kokeilemalla enemmän tai vähemmän kuinka kiilat ja kamut toimivat ennen kuin säntää kalliolle. Vähän samanlainen tunne, kuin ensimmäiset liidaukset toivat mukanaan. Pää ei usko ja jalat alkaa tutista!

Pysyttelin siis allaolevan kuvanmukaisessa tilanteessa, jossa enemmänkin roikuin yläköyden varassa! ;)

Vikana päivänä pitäydyttiin lähinnä myös paikan päältä löytyvien boulderikivien varassa, jottei mennyt ihan köysittelyksi! Ei voi kuin sanoa, että uskomaton paikka! Sinne leirintäalueelle oisi voinut jäädä miltei asumaan lukuunottamatta seikkaa, ettei siellä ole suihkua. Tosin törmättiin yhteen alunperin englantilaiseen 65-vuotiaaseen heppuun, joka oli kiivennyt 50 vuotta elämästään (arvannetta että vaikka missä ja vaikka kenen kanssa) ja hän tarjosi aurinkosuihkua käyttöömme hätätapauksessa! Aina kiva tunne, kun 65-vuotias kiipeää paremmin kuin minä itse. Mikäli kykenen, tänne palaan! Mutta sitä ennen lienee seikkailuja muille läheisille kallioille!

Ja jottei unohdettaisi missä sitä ollaan niin alla vielä kuva yhdestä pomppujalasta!