Arapiles:n kiipeilyparatiisi

Kevään kunniaksi päätimme lähteä kolmen yön pituiselle telttaretkelle noin neljän tunnin päähän Melbournesta Arapiles-kalliomuodostelmien juurelle sijaitsevalle leirintäalueelle. Arvannette, että matkaan pakattiin myös köysi jatkoineen.

Tuolla puiden takana siintää Taivas!

Arapilesia voisi luonnehtia trädikiipeilyn mekaksi, vaikken hirveästi muissa vastaavissa kohteissa olekaan vieraillut. Meidän hyvin kattava opaskirja piti sisällään parisen tuhatta reittiä vaatimattomasti ja mukaan oli valikoitu vain ihan parhaat reitit ja oli suosiolla jätetty muun muassa kallioiden toisella puolella sijaitsevat tai muuten vain kaukana olevat reitit listaamatta.

Rakkautta ensi silmäyksellä

Trädi on siis kiipeilyn perinteinen muoto, jossa kallioon itseensä ei ole kiinnitetty metallihärpäkkeitä valmiiksi vaan kiipeäminen varmistetaan kallionkoloihin ujutetuilla kiiloilla/heksuilla/frendeillä/kamuilla, jotka kiipeäjä itse kantaa paikan päälle mukanaan valjaissaan ja noukkii mukaansa lähtiessään. Perinteisessä kiipeilyssä korostuu myös turvallisuus-, solmu- ja ankkurinrakennustaidot.

Viikonlopun kohokohtiin lukeutui muun muassa Chrisin kiipeily allaolevalla reitillä, jossa hän oli roikkunut jo jokusen hetken käsi varmistettuna kallionkoloon yrittäessään varmistaa, että koloon asetetut camut myös pitäisivät hänet seinällä. Hän oli juuri tyytyväinen aikaansaannoksiinsa, kun luultavasti kuolemanhädässä pakeneva Rosella-papukaija, joka oli majoittunut kyseiseen koloon päätti lentää ulos hipoen Chrisin päätä. Lintu-parka värjötellyt kolossa ja pohtinut eikö se koskaan lopeta sörkkimästä kädellään!

Toisenlainen kohokohta oli, kun (vihdoin viimein!) päädyimme tekemään yhden Arapileksen multipitcheistä! Ja en todellakaan liidannut, sillä trädi ei vielä oikein iskostu päähäni vaan aloiteltiin ihan vain kepeästi yläköydellä. Köydenpituuksia tuli kiivettyä ylöspäin lienee neljä ja voin vannoa, että korkeudet kammotti ensikertalaista! Asiaa ei auttanut se, että typeryyksissäni olin unohtanut ostaa leirikahvia ja pää jumitti, sekä säätila oli jokseenkin kolea. Mainitsematta sitä saakelin toisen pitchin helvetin epämukavaa traversea! Ei samperi, ikinä ole kiivennyt mitään niin epämukavaa. Keräilin siis viimeisenä kiipeäjänä kaikki välineet kallionkoloista ja tällä samperin kakkospitchillä oli sitten reitti, joka kulki oikealta vasemmalla pikemmin kuin ylöspäin. Siinähän ei sinänsä mitään, mutta liikkuminen suoritettiin pää kallionkolossa perse sojottaen ulos kalliosta ja kädet jossain kallion uumenissa eli suurinpiirtein niin epämukavassa asennossa kuin voit kuvitella. Tämän lisäksi pää kolossa oli mahdotonta nähdä seuraavia otteita, joten tuntui kuin olisi kiivennyt pää paperipussissa. Nämä seikat yhdessä eivät luoneet minun kofeiininpuutoksestä kärsivälle mielelleni mitään maailman mieluisimpia mielikuvia multipitchingistä. Luojan kiitos, loput reitit kulkivat vertikaalimmin!

Kaikki karmaiseva päättyy kuitenkin aikanaan ja tältä terassilta sitten lopunviimein ihailimme maisemia noin 100 metrin korkeudesta.

Reitin päätteeksi laskeuduimme vielä kalliolta alas köyttä pitkin omin avuin, joka sekin jostain syystä oli jäänyt aikaisemmin kokonaan kokematta yksinkertaisuudessaan. Päivän saldona tuli siis ylitettyä itsensä ja pelkotilansa ja vaikken kyseistä multipitchiä enää tekisikään voisin kyllä muita reittejä kokeilla jokunen toinen kerta.

Vaikka Arapilessä on paljon trädikiipeilyä, jätin sen kokeilun henkilökohtaisesti vielä seuraavaan kertaan, sillä pääni ei vielä oikein osaa sulattaa trädiä vaan kokee sen jotenkin vaarallisena. Tästä mielentilasta pääsee lienee eroon ajatuksella leikkimällä ja kokeilemalla enemmän tai vähemmän kuinka kiilat ja kamut toimivat ennen kuin säntää kalliolle. Vähän samanlainen tunne, kuin ensimmäiset liidaukset toivat mukanaan. Pää ei usko ja jalat alkaa tutista!

Pysyttelin siis allaolevan kuvanmukaisessa tilanteessa, jossa enemmänkin roikuin yläköyden varassa! ;)

Vikana päivänä pitäydyttiin lähinnä myös paikan päältä löytyvien boulderikivien varassa, jottei mennyt ihan köysittelyksi! Ei voi kuin sanoa, että uskomaton paikka! Sinne leirintäalueelle oisi voinut jäädä miltei asumaan lukuunottamatta seikkaa, ettei siellä ole suihkua. Tosin törmättiin yhteen alunperin englantilaiseen 65-vuotiaaseen heppuun, joka oli kiivennyt 50 vuotta elämästään (arvannetta että vaikka missä ja vaikka kenen kanssa) ja hän tarjosi aurinkosuihkua käyttöömme hätätapauksessa! Aina kiva tunne, kun 65-vuotias kiipeää paremmin kuin minä itse. Mikäli kykenen, tänne palaan! Mutta sitä ennen lienee seikkailuja muille läheisille kallioille!

Ja jottei unohdettaisi missä sitä ollaan niin alla vielä kuva yhdestä pomppujalasta!

Treenailua?

Kirjoitan nyt kertoakseni, että lähiaikoina tuskin löytyy mitään sen eriskummallisempaa kirjoitettavaa, sillä tämänhetkinen reissailu lienee ohi lukuunottamatta erinäisiä kiipeilyreissuja Victoriassa.

Paikalleen jumittaminen tietänee sitä, että tulee panostettua hieman enemmän varsinaiseen urheiluun. Heti alkuun tämä lähti liikkeelle siitä, että kulkupeliksi hankittiin fillarit. Australia on hieman edistynyt onneksi pyöräreiteissä sitten viime käynnin ja fillarilla ajelu on itseasiassa nykyseltään jopa aika kätevää.

Käytiin piipahtamassa parisen yön verran Kynetonissa, joka on noin tunnin junamatkan päässä Melbournesta ja meidän kunniaksi oli järjestetty viikon kestävät narsissifestarit, jotka huipentuivat villiin pikkukaupungin paraatiin. Elämä Ausseissa on siis aika hurjaa!

Tämän lisäksi ollaan käyty parisen kertaa Immortal Fitness -kuntosalilla hieman boulderoimassa ja muuttamassa reittejä. Omistaja on Heikun kaveri ja salilla on siis pienen pieni boulderiseinä varustettuna ihoa kirvelevillä otteilla. Omistaja on personal traineri, muttei varsinaisesti ole päässyt sisälle kiipeilyn tekniikoihin, mutta käyttää seinää sarjoissaan. Ollaan todettu, että pitäisi viedä hänet vähintäänkin boulderoimaan, sillä lihaskunnon puolesta sällin pitäisi heittää boulderit vähintäänkin mennen tullen, mutta esimerkiksi kohtuullisen helpoksi väkäämäni traverse oli kuulemma liian vaikea. Kyse lienee vain tekniikasta.

Melbournen sisäseiniä en ole sen enempiä kerennyt vielä käydä tarkastelemassa. Paikallinen boulderiluola Lactic Factori ei kuulemma ole niin hyvä. Tätä en jaksa uskoa, sillä miten boulderluola voisi epäonnistua? Täytyy karata sinne joku päivä, kun polvi antaa enemmän myöten. Sen sijaan käytiin urbaanikiipeilemässä yksi ilta läheisellä junanratasillalla ja näitä siltoja isosta kaupungista tietysti löytyy. Jonkun paikallisen sillan alla on myös ihan väkästetty boulderiseinä, joka myös kaipaa tarkastamista.

Tämän lisäksi onnistuin pienen metsästämisen jälkeen löytämään hyvää ajanvietettä ilmoittamalla meidät vapaaehtoisiksi työmyyriksi Hardrockin liidauskisoihin. Tämä piti sisällään yhden illan liidaus/varmistuskoulutuksen keskustan kiipeilyseinällä ja lisäksi eilinen vietettiin aamuvarhaisesta Nunawadingin kiipeilykeskuksessa. Toimittiin siis varmistajina kisoissa ja palkkioksi saatiin ruokaa ja kiipeilypasseja sisäseinälle. Fiksuna tyttönä otin myös kengät mukaan ja vietin lounastaukoni boulderoiden. Pirun polvi vaan tenää (tätä ei auttanut se, että varmistin itseni päin seinää teloen myös saman polven toisen puolen tuossa männä iltana) ja boulderivoimat on muutenkin tipoteissään. :(

Noin muuten kisat oli kaikenkaikkiaan miellyttävä kokemus ja kisat voitti paikallinen ladonovi James ja naisten puolesta Ash. Tai olihan noita kisaluokkia moneen otteeseen ja osa junioreista pääsi aika helposti kisapalleille ollessaan ainoa kisailija luokassaan.

Että näinkin villiä elämää täällä. Aurinko rupeaa pikkuhiljaa paistelemaan täällä kesään päin mentäessä ja hieman on ollut puhetta ulkokiipeilystä Melbournen ulkopuolella ehkä jopa ensi viikolla. Enimmäkseen Victoriassa on trädikiipeilyä, mutta löytyy kallioilta jokunen ihan pultattukin reitti, joten eiköhän niitä kallioita ylös pääse. Ja mikäli ei niin onhan meillä nyt jokunen sisäseinäpassi, että pääsee sinne kokeilemaan taitojaan. 

Niin ja niin, töitä on tullut haettua urakalla vähän sieltä sun täältä, mutta mikäli ei onnaa, niin ei kai sitä auta kuin ottaa lennot Kiinan Yangshuohon, kun täällä loppuu viisumi ja varmistaa paikkansa siellä kallioilla! Varmistin jo paikalliselta kielikoululta, että tarvitsisivat kuukauden varoitusajan, mikäli lähden sinne puhelemaan englantia parisen tuntia viikossa majoitusta ja ruokaa vastaan. Noin loistavalla sijainnilla varustettu kyläpahanen houkuttelee kovasti... enää tarvitsisi varmistaa edes jonkunnäköinen rahantynkä taskun pohjalle, varata lennot ja varmistaa, että joku haluaa myös varmistaa! Mikäli innokkaita varmistajia löytyy, minulle voi ilmoittautua suoraan! Tällaisia ajatuksia tällä kertaa!

Vientianessa

Vientianea usein mainostetaan Kaakkoisaasian rennoimmaksi pääkaupungiksi, ja sitä se aika pitkälle onkin. Kaupungista löytyy kahviloita ja jopa ihan oikealle croissantille maistuvia croissantteja! Kaupungissa huristelee myös paljon Hiluxeja, if you know what I mean!

Käytiin tarkastamassa vierailumme aikana Cope Visitor Center, joka käsittelee tavaroin ja dokumentein Laosin UXO-ongelmaa. 1/3 Laosista sisältää siis vielä aika pitkälti räjähtämättömiä Yhdysvaltain Vietnamin sodan aikana pudottamia pommeja ja räjähteitä. Näiden alueiden läpikäyminen on hidasta ja esimerkiksi 100*100 metriä alueen läpikäyminen vie suurinpiirtein 10 päivää koulutetulta pommiporukalta.

Mikä räjähtämättömistä pommeista tekee vaarallisempia, on ensinnäkin se lapset eivät yleensä edes ymmärrä vaarallisuutta. Toinen seikka on se, että romumetallin kerääjien palkat huitelevat yleensä nelinkertaisia summia normaaliin laosilaiseen kuukausipalkkaan nähden, joten pommien kerääminen saattaa tuntua kovinkin houkuttelevalta kohtuullisen alkeellisissa oloissa asuvalle laosialaiselle. Toisin sanoen jokainen maassamakaava pommi on vaara vaikkakin riskit tiedettäisiin!

Tässä paikan päällä katsomamme dokumentin traileri. Kehoitan jokaisen vähänkään aiheesta kiinnostuneemman henkilön katsomaan täyspitkän version.



Noin muuten Vientianessa otettiin aika lepiä. Vierailtiin temppelissä, käytiin tsekkaamassa Arc de Triumf ja käytiin hämmentävässä sohvasurffaritapaamisessa.

Tehtiin myös päiväretki Budhapuistoon. Puisto ei siis sijaitse kuin noin 23 kilometrin päässä, mutta julkisilla sinne matkataan yli tunti, vaikka tie on kohtuullisen suora ja pysähtymisiäkään ei matkan varrella ole. Puisto oli oikeasti tosi hauska, varsinkin siellä sijaitseva "savimaja".

Lisäksi lennettiin ulos yhdestä hostellista, kun vaadin meille kuuluvaa aamupalaa (okei, olisin lähtenyt sieltä jo omasta tahdostanikin!) ja kävin uimassa pahimman urheilun puutteessa ja polvivammani kera! Ja siinähän se Kaasian reissu sitten aika pitkälti olikin ja seuraavaksi siivet kuljetti sitten Australiaan!