14. elokuuta 2012

The Gibbon Experience

Ennen kuin aloitan gibbon-retkemme tarinointia, haluan heti ensimmäiseksi kertoa blogiani mahdollisesti lukeville matkaajille, jotka suunnittelevat retkelle osallistumista, että reissu ei missään nimessä ole hintansa väärti :D! Retkeä oli meille suositellut parikin eri tahoa, mutta meidän kohdallamme en maksaisi uudestaan samaa hintaa kyseisestä retkestä. Mikäli olette matkaamassa rajan yli Thaimaaseen (Chiang Mai), voi siellä mennä vastaavalle (gibbonien näkemisestä en tiedä) vaijeriretkelle huomattavasti huokeampaan hintaan ja saa varmasti enemmän vastinetta rahoilleen! Asia erikseen lienee, mikäli haluat ehdottomasti nähdä/kuulla gibbonit niiden luonnollisessa ympäristössä...

Oli mikä oli, me olimme kuitenkin ilmoittautuneet kyseisellä kahden yön retkelle toiveikkaana ja aloittelimme aamuamme Gibbon Experiencen toimistolla katsoen turvallisuusvideota vaijerilla liikkumisesta. Videon jälkeen pakkauduimme yhdeksän hengen retkiseurueemme ja oppaiden kera nelivetoautoon ja ajelimme puolisentoista tuntia kohti metikköä. Tämän jälkeen tepastelimme jonkun matkaa ensimmäisten jokiylitysten ja mutavellien läpi kohti toista nelivetoautoa, joka ainakin näin sadekaudella osoittautui enemmän kuin tarpeelliseksi vempaimeksi.


Hetken päästä pääsimmekin jo kokeilemaan miltä tuntui puskea mutasohjoon jumiutunutta autoa lähemmäs kohti mäennyppylää. Tiet olivat sateiden ansiosta urautuneet valtaviin kuoppiin ja aika-ajoin ajelu tiellä ei vaikuttanut aivan turvallisimmalta ja enemmän kuin kerran jouduimme avustamaan autoa liikkumisessa.


Jonkun ajan päästä hylkäsimme kuitenkin auton ja jatkoimme matkaa tiellä kävellen erittäin kauniissa maaseutu/vuoristomaisemissa enimmäkseen alamäkeen.


Kävelimme porsaita kuhisevan Bantu-kylän läpi, riisiviljelmien ohi kohti varsinaista metikköä.


Polut olivat erittäin mutaisia kiitos sadekauden ja kengät eivät missään nimessä voineet säilyä puhtoisina. Matkan varrelle sattui myös jokunen jokiylitys, jolloin ei auttanut kuin luopua kengistä ja käääriä lahkeet välttyäkseen suuremmilta vesivahingoilta.






Paria bambumetsää ja tuntia myöhemmin saavuimme ensimmäiselle vaijerille, joita kertyi kaikenkaikkineen neljä kipaletta kohti puumajaamme. Metsikköön oli siis viritetty alunperin lienee tutkimustarkoituksissa vaijeriverkosto ja kuutisen puumajaa yöpymiseen. Nykyään verkosto palvelee turismia parhaimmillaan 700 metrin pituisella vaijerilla. Ikävä kyllä, emme koskaan päätyneet tälle pisimmälle vaijerilla ja pysyttelimme lienee noin 400 metrin vaijereissa.


Vaijeriliitäminen ei ole niin hurjaa kuin miltä se kuulostaa. Parhain seikka liitämisessä on lähinnä upeat maisemat, jotka matkan varrella avautuvat, mutta niitäkään ei oikeastaan voi jäädä ihailemaan ellei halua rempoa itseään paria sataa metriä pitkin vaijeria käsipelillä myöhemmin.


Jokusta vaijeria myöhemmin päädyimme siis kohtuullisen hulppealle monikerroksiselle puumajallemme, joka sijaitsi noin 40 metrin korkeudessa valtavassa puussa. Mökki oli varustettu aurinkopaneeleilla valaistusta varten ja verannan yli avautui näkymä alas laaksoon, josta allavirtaavan joen äänet kantautuivat.


Olin päivän kävelyistä harvinaisen väsynyt lienee vielä piinaavan kipeyden takia ja riisipainotteisen illallisemme jälkeen hakeuduin yöpuulle erittäin aikaisin, vaikka muu joukkio jäi vielä kukkumaan pidemmälle iltaan. Aikainen yöpyminen tiesi kuitenkin myös aikaista heräämistä ja toivoin herääväni gibboninlaulun aikaan, sillä kuuleman mukaan myös metsän asukit tykkäsivät hoilata kovin aikaisin aamulla. Majan pedit oli varustettu umpinaisilla hyttyskankailla, jotka kuuleman mukaan pitäisivät myös viidakkorotat itikoiden lisäksi loitolla. Paria iilimatoa myöhemmin vihreys ympärilläni vaivuin kovinkin sikeään uneen sateen tahtiin.


Aamulla heräsin aikaisin, kun usva vielä seikkaili ympäri laaksoa vähitellen lähestyen myös meidän majapaikkaamme. Ei jälkeäkään gibboneista.


Muut nukkuivat ja lintujen lisäksi havaitsin vain oravan. Israelilainen Nittay käväisi hereillä jokusen tunnin myöhemmin, mutta palasi nukkumaan hetkeä ennen kuin luulen kuulevani gibbonien laulun kauempana laaksossa. Käyn herättelemässä Heikkua ja törmään isoon hämähäkinraatoon. Kuulen gibbonien matkaavan vieläkin kauemmas ja joudun tyytymään ensimmäisenä aamuna pikkuruisten lintujen katseluun. Tuntia myöhemmin oppaamme saapuu paikalle aamupala mukanaan ja heräilemme päivän vaellusta varten.


Päivän vaellus on jokseenkin pettymys meille kaikille, sillä pienestä sateesta johtuen oppaamme eivät päädy opastamaan meitä pitkälle retkelle, johon sisältyisi myös pisin vaijeri ja matkaamme lähinnä vain reittejä, jotka lähinnä tuntuvat edestaassun kulkemiselta. Emme näe myöskään sateelta piilottelevia gibboneita, mutta matkatessamme takaisin puumajallemme lounasta varten vastaan tuleva ruotsalaispariskunta kertoo nähneensä ne juuri hetkeä aikaisemmin majaltamme. Lounaan jälkeen vähäisesti englantiapuhuvat oppaamme kokevat että heidän päivän työnsä on tehty ja he jättävät meidät keskenämme viettämään loppupäivää. Kummallista kyllä meille ei ole jätetty minkäänlaista karttaa metsän vaijeriverkostosta, joten omatoiminen reissaaminenkin tuntuu hieman liioitellulta. Bongaamme parisen apinaa pyörimässä lähellä majapaikkaamme ja niistä keskustellessamme bongaan aivan sattumalta kaukana laakson toisella puolella gibbonit hyppimässä ympäriinsä. Gibbonit tuntuvat tykästyneen yhteen puuhun jostain syystä, josta ne swingailevat ylösalas pitkän aikaa ja seurailen niiden toimintaa etäältä. Jokusta aikaa myöhemmin myös lauma makakeja riehuu laakson toisella puolella pitkän aikaa.

Siellä ne gibbonit on. Miten niin et näe?
Olen yhä jokseenkin väsynyt ja en jaksa lähteä seikkailemaan vaijereilla sen kummemmin. Käymme kuitenkin vielä hieman myöhemmin läheisillä vaijereille liitämässä vain koska metsässä ei ole oikein muutakaan tekemistä ja koemme jotenkin, että näin meidän kuuluisi tehdä, koska meillä on siihen mahdollisuus vaikkeivat vaijerit sen kummoisempia olekaan.

Seuraavana aamuna herään oppaan huhuiluun ja ymmärrän, että hän ei ole ainoa lähistöllä huhuileva heppu. Gibbonit ovat majoittuneet läheiseen puuhun, josta emme niitä kuitenkaan näe ja aamukahvin kera ihastelemme uskomattomalta kuulostavaa laulelua. Gibbonien laulu kuulostaa tulevan kuin toiselta planeetalta -ulkoavaruudesta, ja jollen tietäisi kuvittelisin avaruusolioiden laskeutuneen läheisiin puihin gibbonien sijaan. Kaunista!

Aamukahvien jälkeen matkaamme jokusen matkaa leirikeittöön, jossa aamupalamme tarjoillaan. Edessämme on jokseenkin turhauttava monen tunnin vaellus auringonpaisteessa. Matkaamme takaisin bambumetsien, riisipeltojen ja pikkuruisten kylien läpi. Suurin osa alkumatkaa on ylämäkeä ja tuntuu enemmän kuin puuduttavalta. Saavumme paikkaan, johon viimeksi hylkäsimme auton, mutta autoa ei tällä kertaa näy ja vaikuttaa, että jatkamme matkaa tietä pitkin. Jossain vaiheessa auto ajaa vastaan uudet retkeläiset kyydissään ja ihmettelen mielessäni miksemme voi matkata autolla takaisin sinne mistä muut juuri saapuivat. Jatkamme uuvuttavaa matkaamme mutaista tietä pitkin kuitenkin kävellen ja useita tunteja myöhemmin päädymme yhteistuumin pysähtymään ja vaatimaan autokuljetusta oppailtamme. Jäämme odottelemaan tien varteen ja meille käy ilmi, että odottelemme nyt autoa, joka todellakin toi uudet matkaajat kohteelle. Olemme siis käytännössä kulkeneet tietä pitkin turhan päiten, kun olisimme koko matkan voineet kulkea autolla. Oppaat eivät tunnu ymmärtävän, että mikäli emme olisi aamulla kiirehtineet majaltamme aikaisin vaan olisimme saapuneet auton pysäkille siihen aikaan, kun se lähtee matkaamaan takaisin eikä paria tuntia etukäteen olisimme selviytyneet ilman tätä turhaa vaellusta. Vaellus autojen saavuttamattomassa metikössä on ihan jee, mutta auringonpaisteessa pitkin mutaista tietä, jonne autokin pääsee on jotenkin ahdistavaa.

Auton saavuttua löydämme sen uumenista ruotsalaisen pariskunnan, joka on samalla retkellä, mutta ovat yöpyneet eri puumajassa ja meille selviää, että he ovat kiroilleet olemassaoloamme koko aamun. Heille oli majalta lähtiessä kerrottu, että vaellusta ei ole pitkään (vain tunti) ja he tarvitsisivat vain pari pientä vesipulloa matkaansa. He eivät luonnollisesti olleet luottaneet tähän vaan pakkasivat pari isoa vesipulloa. Heille kerrottiin että auto noutaisi heidät matkan varrella olevasta läheisestä kylästä, mutta sinne päästyään heille kerrottiinkin, että pitäisi kävellä vielä mäen päälle (ei mikään pieni kukkula), jossa auto sittenkin odottaisi. Heidän tiedustellessaan auton ja muun retkiporukan (meidän) kohtaloamme heille myös kerrottiin, että auto ei olekaan siellä missä sen pitäisi olla, sillä me olimme ottaneet sen ja matkasimme sillä jo takaisin. Jossain vaiheessa matkaa he olivat sitten meidän kiroamisemme ohella vaatineet autokyyditystä, joka heille oli luvattu jo parisen tuntia aiemmin. Kohdatessaan meidät tien varrella odottamassa he olivat jokseenkin yllättyneitä, että olimme yhä patikoimassa ja että he olivatkin kironneet meitä turhanpäiten. Jokainen retkeläinen oli tässä vaiheessa jokseenkin turhautunut varsinkin, kun näemme, että suuri osa oppaista oli päättänyt ottaa autokyydityksen, joka oli tarkoitettu tosiasiassa meille.


Noin seitsemää tuntia myöhemmin palaamme parin yön takaiseen alkupisteeseemme tien varteen, jossa meille vihdoinkin (!!) luvataan lounasta. Ei puhettakaan mistään välipaloista pitkän vaelluksemme aikana. Jok´iikka on kovin nälkäinen ja mielialaani ei nostata, kun näen että jostain syystä riisi tarjoillaan ensimmäisenä oppaille (siis myös niille, jotka matkasivat autossa!). Saamme kuitenkin vaellukseemme suhteutettuna pienikokoisen lounaamme nautittavaksemme. Lautasten tyhjennyttyä tiedustelemme onko lounasta saatavilla lisää ja saamme keskusteltua lautasellisen (!) jaettavaksi keskenämme. En sinänsä usko, että voimme syyttää kyseistä ravintolanpitäjää (saati oppaita) lounaamme koosta, sillä hän tuskin saa suurta rahamäärää meidän muonittamastamme, mutta en pysty olemaan ihmettelemättä mihin suhteellisen kalliin retkemme raha oikein uppoaa, sillä ruoaksemme olemme saaneet vain kovin huokeita (ja juuri juuri riittävän kokoisia jaettavaksi) riisiaterioita retkemme aikana. Vaijerien ja puumajojeenkaan ylläpitoon en usko suuria summia uppoavan ja ottaen huomioon oppaiden olemattoman metsätietouden ja englanninosaamisen määrän, en usko kouluttamiseenkaan kuluvan rahaa. Summa summarum, matkan summa suhteutettuna saamaamme palveluun oli ala-arvoista! Palattuamme toimistolle, ruotsalaispariskunta teki enemmän kuin selväksi usean tunnin avautumisellaan toimistonpitäjälle, kuinka tyytymättömiä olimme siihen mitä olimme saaneet rahojemme vastineeksi ja mitä seikkoja retkessä pitäisi parantaa! Jotenkin en silti jaksa uskoa retken laadun paranevan... Mutta, näinpä/kuulinpa ainakin gibboneita!

Ei kommentteja: