Ennen kuin aloitan gibbon-retkemme tarinointia, haluan heti ensimmäiseksi kertoa blogiani mahdollisesti lukeville matkaajille, jotka suunnittelevat retkelle osallistumista, että reissu ei missään nimessä ole hintansa väärti :D! Retkeä oli meille suositellut parikin eri tahoa, mutta meidän kohdallamme en maksaisi uudestaan samaa hintaa kyseisestä retkestä. Mikäli olette matkaamassa rajan yli Thaimaaseen (Chiang Mai), voi siellä mennä vastaavalle (gibbonien näkemisestä en tiedä) vaijeriretkelle huomattavasti huokeampaan hintaan ja saa varmasti enemmän vastinetta rahoilleen! Asia erikseen lienee, mikäli haluat ehdottomasti nähdä/kuulla gibbonit niiden luonnollisessa ympäristössä...
Oli mikä oli, me olimme kuitenkin ilmoittautuneet kyseisellä kahden yön retkelle toiveikkaana ja aloittelimme aamuamme Gibbon Experiencen toimistolla katsoen turvallisuusvideota vaijerilla liikkumisesta. Videon jälkeen pakkauduimme yhdeksän hengen retkiseurueemme ja oppaiden kera nelivetoautoon ja ajelimme puolisentoista tuntia kohti metikköä. Tämän jälkeen tepastelimme jonkun matkaa ensimmäisten jokiylitysten ja mutavellien läpi kohti toista nelivetoautoa, joka ainakin näin sadekaudella osoittautui enemmän kuin tarpeelliseksi vempaimeksi.
Hetken päästä pääsimmekin jo kokeilemaan miltä tuntui puskea mutasohjoon
jumiutunutta autoa lähemmäs kohti mäennyppylää. Tiet olivat sateiden
ansiosta urautuneet valtaviin kuoppiin ja aika-ajoin ajelu tiellä ei
vaikuttanut aivan turvallisimmalta ja enemmän kuin kerran jouduimme
avustamaan autoa liikkumisessa.
Jonkun ajan päästä hylkäsimme kuitenkin auton ja jatkoimme matkaa tiellä
kävellen erittäin kauniissa maaseutu/vuoristomaisemissa enimmäkseen
alamäkeen.
Kävelimme porsaita kuhisevan Bantu-kylän läpi,
riisiviljelmien ohi kohti varsinaista metikköä.
Polut olivat erittäin
mutaisia kiitos sadekauden ja kengät eivät missään nimessä voineet
säilyä puhtoisina. Matkan varrelle sattui myös jokunen jokiylitys,
jolloin ei auttanut kuin luopua kengistä ja käääriä lahkeet välttyäkseen
suuremmilta vesivahingoilta.
Paria bambumetsää ja tuntia myöhemmin saavuimme ensimmäiselle
vaijerille, joita kertyi kaikenkaikkineen neljä kipaletta kohti
puumajaamme. Metsikköön oli siis viritetty alunperin lienee
tutkimustarkoituksissa vaijeriverkosto ja kuutisen puumajaa yöpymiseen.
Nykyään verkosto palvelee turismia parhaimmillaan 700 metrin pituisella
vaijerilla. Ikävä kyllä, emme koskaan päätyneet tälle pisimmälle
vaijerilla ja pysyttelimme lienee noin 400 metrin vaijereissa.
Vaijeriliitäminen ei ole niin hurjaa kuin miltä se kuulostaa. Parhain
seikka liitämisessä on lähinnä upeat maisemat, jotka matkan varrella
avautuvat, mutta niitäkään ei oikeastaan voi jäädä ihailemaan ellei
halua rempoa itseään paria sataa metriä pitkin vaijeria käsipelillä
myöhemmin.
Jokusta vaijeria myöhemmin päädyimme siis kohtuullisen hulppealle
monikerroksiselle puumajallemme, joka sijaitsi noin 40 metrin
korkeudessa valtavassa puussa. Mökki oli varustettu aurinkopaneeleilla
valaistusta varten ja verannan yli avautui näkymä alas laaksoon, josta
allavirtaavan joen äänet kantautuivat.
Olin päivän kävelyistä
harvinaisen väsynyt lienee vielä piinaavan kipeyden takia ja
riisipainotteisen illallisemme jälkeen hakeuduin yöpuulle erittäin
aikaisin, vaikka muu joukkio jäi vielä kukkumaan pidemmälle iltaan.
Aikainen yöpyminen tiesi kuitenkin myös aikaista heräämistä ja toivoin
herääväni gibboninlaulun aikaan, sillä kuuleman mukaan myös metsän
asukit tykkäsivät hoilata kovin aikaisin aamulla. Majan pedit oli
varustettu umpinaisilla hyttyskankailla, jotka kuuleman mukaan
pitäisivät myös viidakkorotat itikoiden lisäksi loitolla. Paria
iilimatoa myöhemmin vihreys ympärilläni vaivuin kovinkin sikeään uneen
sateen tahtiin.
Aamulla heräsin aikaisin, kun usva vielä seikkaili ympäri laaksoa
vähitellen lähestyen myös meidän majapaikkaamme. Ei jälkeäkään
gibboneista.
Muut nukkuivat ja lintujen lisäksi havaitsin vain oravan.
Israelilainen Nittay käväisi hereillä jokusen tunnin myöhemmin, mutta
palasi nukkumaan hetkeä ennen kuin luulen kuulevani gibbonien laulun
kauempana laaksossa. Käyn herättelemässä Heikkua ja törmään isoon
hämähäkinraatoon. Kuulen gibbonien matkaavan vieläkin kauemmas ja joudun
tyytymään ensimmäisenä aamuna pikkuruisten lintujen katseluun.
Tuntia myöhemmin oppaamme saapuu paikalle aamupala mukanaan ja
heräilemme päivän vaellusta varten.

Päivän vaellus on jokseenkin
pettymys meille kaikille, sillä pienestä sateesta johtuen oppaamme eivät
päädy opastamaan meitä pitkälle retkelle, johon sisältyisi myös pisin
vaijeri ja matkaamme lähinnä vain reittejä, jotka lähinnä tuntuvat
edestaassun kulkemiselta. Emme näe myöskään sateelta piilottelevia
gibboneita, mutta matkatessamme takaisin puumajallemme lounasta varten
vastaan tuleva ruotsalaispariskunta kertoo nähneensä ne juuri hetkeä
aikaisemmin majaltamme.
Lounaan jälkeen vähäisesti englantiapuhuvat oppaamme kokevat että heidän
päivän työnsä on tehty ja he jättävät meidät keskenämme viettämään
loppupäivää. Kummallista kyllä meille ei ole jätetty minkäänlaista
karttaa metsän vaijeriverkostosta, joten omatoiminen reissaaminenkin
tuntuu hieman liioitellulta. Bongaamme parisen apinaa pyörimässä lähellä
majapaikkaamme ja niistä keskustellessamme bongaan aivan sattumalta
kaukana laakson toisella puolella gibbonit hyppimässä ympäriinsä.
Gibbonit tuntuvat tykästyneen yhteen puuhun jostain syystä, josta ne
swingailevat ylösalas pitkän aikaa ja seurailen niiden toimintaa
etäältä. Jokusta aikaa myöhemmin myös lauma makakeja riehuu laakson
toisella puolella pitkän aikaa.
 |
| Siellä ne gibbonit on. Miten niin et näe? |
Olen yhä jokseenkin väsynyt ja en jaksa lähteä seikkailemaan vaijereilla
sen kummemmin. Käymme kuitenkin vielä hieman myöhemmin läheisillä
vaijereille liitämässä vain koska metsässä ei ole oikein muutakaan
tekemistä ja koemme jotenkin, että näin meidän kuuluisi tehdä, koska
meillä on siihen mahdollisuus vaikkeivat vaijerit sen kummoisempia
olekaan.
Seuraavana aamuna herään oppaan huhuiluun ja ymmärrän, että hän ei ole
ainoa lähistöllä huhuileva heppu. Gibbonit ovat majoittuneet läheiseen
puuhun, josta emme niitä kuitenkaan näe ja aamukahvin kera ihastelemme
uskomattomalta kuulostavaa laulelua. Gibbonien laulu kuulostaa tulevan
kuin toiselta planeetalta -ulkoavaruudesta, ja jollen tietäisi
kuvittelisin avaruusolioiden laskeutuneen läheisiin puihin gibbonien
sijaan. Kaunista!
Aamukahvien jälkeen matkaamme jokusen matkaa leirikeittöön, jossa
aamupalamme tarjoillaan. Edessämme on jokseenkin turhauttava monen
tunnin vaellus auringonpaisteessa. Matkaamme takaisin bambumetsien,
riisipeltojen ja pikkuruisten kylien läpi. Suurin osa alkumatkaa on
ylämäkeä ja tuntuu enemmän kuin puuduttavalta. Saavumme paikkaan, johon
viimeksi hylkäsimme auton, mutta autoa ei tällä kertaa näy ja
vaikuttaa, että jatkamme matkaa tietä pitkin.
Jossain vaiheessa auto ajaa vastaan uudet retkeläiset kyydissään ja
ihmettelen mielessäni miksemme voi matkata autolla takaisin sinne mistä
muut juuri saapuivat. Jatkamme uuvuttavaa matkaamme mutaista tietä
pitkin kuitenkin kävellen ja useita tunteja myöhemmin päädymme
yhteistuumin pysähtymään ja vaatimaan autokuljetusta oppailtamme. Jäämme
odottelemaan tien varteen ja meille käy ilmi, että odottelemme nyt
autoa, joka todellakin toi uudet matkaajat kohteelle. Olemme siis
käytännössä kulkeneet tietä pitkin turhan päiten, kun olisimme koko
matkan voineet kulkea autolla. Oppaat eivät tunnu ymmärtävän, että
mikäli emme olisi aamulla kiirehtineet majaltamme aikaisin vaan olisimme
saapuneet auton pysäkille siihen aikaan, kun se lähtee matkaamaan
takaisin eikä paria tuntia etukäteen olisimme selviytyneet ilman tätä
turhaa vaellusta. Vaellus autojen saavuttamattomassa metikössä on ihan
jee, mutta auringonpaisteessa pitkin mutaista tietä, jonne autokin
pääsee on jotenkin ahdistavaa.
Auton saavuttua löydämme sen uumenista ruotsalaisen pariskunnan, joka on
samalla retkellä, mutta ovat yöpyneet eri puumajassa ja meille selviää,
että he ovat kiroilleet olemassaoloamme koko aamun. Heille oli majalta
lähtiessä kerrottu, että vaellusta ei ole pitkään (vain tunti) ja he
tarvitsisivat vain pari pientä vesipulloa matkaansa. He eivät
luonnollisesti olleet luottaneet tähän vaan pakkasivat pari isoa
vesipulloa. Heille kerrottiin että auto noutaisi heidät matkan varrella
olevasta läheisestä kylästä, mutta sinne päästyään heille kerrottiinkin,
että pitäisi kävellä vielä mäen päälle (ei mikään pieni kukkula), jossa
auto sittenkin odottaisi. Heidän tiedustellessaan auton ja muun
retkiporukan (meidän) kohtaloamme heille myös kerrottiin, että auto ei
olekaan siellä missä sen pitäisi olla, sillä me olimme ottaneet sen ja
matkasimme sillä jo takaisin. Jossain vaiheessa matkaa he olivat sitten
meidän kiroamisemme ohella vaatineet autokyyditystä, joka heille oli
luvattu jo parisen tuntia aiemmin. Kohdatessaan meidät tien varrella
odottamassa he olivat jokseenkin yllättyneitä, että olimme yhä
patikoimassa ja että he olivatkin kironneet meitä turhanpäiten. Jokainen
retkeläinen oli tässä vaiheessa jokseenkin turhautunut varsinkin, kun
näemme, että suuri osa oppaista oli päättänyt ottaa autokyydityksen,
joka oli tarkoitettu tosiasiassa meille.

Noin seitsemää tuntia myöhemmin palaamme parin yön takaiseen alkupisteeseemme tien varteen, jossa meille vihdoinkin (!!) luvataan lounasta. Ei puhettakaan mistään välipaloista pitkän vaelluksemme aikana. Jok´iikka on kovin nälkäinen ja mielialaani ei nostata, kun näen että jostain syystä riisi tarjoillaan ensimmäisenä oppaille (siis myös niille, jotka matkasivat autossa!). Saamme kuitenkin vaellukseemme suhteutettuna pienikokoisen lounaamme nautittavaksemme. Lautasten tyhjennyttyä tiedustelemme onko lounasta saatavilla lisää ja saamme keskusteltua lautasellisen (!) jaettavaksi keskenämme.
En sinänsä usko, että voimme syyttää kyseistä ravintolanpitäjää (saati oppaita) lounaamme koosta, sillä hän tuskin saa suurta rahamäärää meidän muonittamastamme, mutta en pysty olemaan ihmettelemättä mihin suhteellisen kalliin retkemme raha oikein uppoaa, sillä ruoaksemme olemme saaneet vain kovin huokeita (ja juuri juuri riittävän kokoisia jaettavaksi) riisiaterioita retkemme aikana. Vaijerien ja puumajojeenkaan ylläpitoon en usko suuria summia uppoavan ja ottaen huomioon oppaiden olemattoman metsätietouden ja englanninosaamisen määrän, en usko kouluttamiseenkaan kuluvan rahaa. Summa summarum, matkan summa suhteutettuna saamaamme palveluun oli ala-arvoista! Palattuamme toimistolle, ruotsalaispariskunta teki enemmän kuin selväksi usean tunnin avautumisellaan toimistonpitäjälle, kuinka tyytymättömiä olimme siihen mitä olimme saaneet rahojemme vastineeksi ja mitä seikkoja retkessä pitäisi parantaa! Jotenkin en silti jaksa uskoa retken laadun paranevan... Mutta, näinpä/kuulinpa ainakin gibboneita!