Jos Laos olisi väri, olisi se kirkkaan vaaleanvihreä!

Luang Prabangista matkasimme kauniisti kiemurtelevia vuoristomaisemia pitkin kohti Vang Viengia.

Matkan varrella komeili parikin maanvyörymää, joista yhden takia jouduimme odottelemaankin hetken. Busseja lienee peruttu ihan syystä parisen päivää aikaisemmin sateiden kohdilla...

Vang Vieng on kuuluisa tubeilustaan, joka sekoittaa järkevimmänkin matkailijan laskemaan pitkin jokea traktorinrenkaalla ympäripäissään baarista toiseen.

Kylässä kokonaisia kauppoja on omistettuja neonvärisille "In the Tubing"-topeille . Hieman massasta erottautuva turisti saattaa myös ostaa pitkin Aasiaa näkyvän Beerlao-topin ja hullutella leikkaamalla/repimällä sen kyljet lähestulkoon kokonaan auki, jotta muut matkaajat pääsevät ihailemaan hänen kauniistimuokkautuneita kylki/selkälihaksia. Eritoten Vang Viengissä matkailija saattaa myös hullutella kävelemällä kokonaan ilman paitaa pitkin katuja päällään tietysti kirkkaan vaaleanpunaiset Inthetubing-shortsit.

Vang Viengin uskomattomat maisemat

Aikaisin aamulla Vang Viengin katuja tallaavat vain enimmäkseen aasialaiset matkaajat, jotka ovat käyttäytyneet hieman sivistyneemmin edellisillan juhlinnoissa. Lähinnä länsimaalaiset turistit heräilevät vasta puolen päivän aikaan ja tähän aikaan pukeutuvat kohtuullisen säntillisesti, mutta pikkuhiljaa suuntaavat tubeineen ylävirtaan aloittaakseen baaritubeilun pitkin jokea ja mitä pidemmälle ilta etenee, sitä enemmän heistä tuntuu, että on täysin normaalia kävellä laosilaisessa kylässä tubeilun jälkeen päällään pelkät bikinit.
Kun nälkä yllättää, turisti suuntaa yhteen lukuisista länkkäriruokaa tarjoilevista ravintoloista. Valinta tehdään sen perusteella näytetäänkö telkkarista Frendejä vai Family Guyta. Nämä sarjat ovat ainakin laosilaisen ravintolanpitäjän mukaan ainoat sarjat, jotka tuovat ravintolalle asiakkaita.

Mielestäni on täysin ymmärrettävää, että humaloituneet turistit saattavat hukkua ja teloa itseään tubeilun merkeissä, vaikka tubeilu itsessään ei vaikuta niin vaaralliselta. Hämärän laskeuduttua, tuben kadottua retki voi kuitenkin osoittautua kohtalokkaaksi humalaisille. Henkilökohtaisesti pidimme kuitenkin huolta, ettemme olisi viimeiset baarista poistuvat juhlijat, jotta meille vielä riittäisi oma tube. Yhdestä baarista poistuttuamme tarkasti varjelemani tubet osoittautuivat viimeisiksi ja baarimikko ei ymmärrettävästi päästänyt muita juhlijoita uimaretkelle, sillä olihan hän nähnyt "bodies dragged out of that river!"

Baareissa juhlijat hulluttelevat tanssimalla vesisuihkun alla, joka pulppuaa suoraan ruskeasta joesta ja ottamalla sapluunoita ihoonsa spraymaalilla (yleensä myös neonväreillä) tai hassuilla tinnerikirjoituksilla. Jokseenkin pyöristyttävää on, että suuri osa näistä turisteista ei vieraile yhdessäkään toisessa Laosin kohteessa, jota todistaa erän tapaamani matkaajan kommentti:  "Olen ollut Vang Viengsissä jo viikon. Eihän Laosissa ole mitään muuta!"

Vang Viengin tubeilu-juhlinta lokeroituu samaan kastiin Phi Phin parteilusaaren ja Khao San Roadin kanssa! Mitä tähän sanoisi, onneksi Laosissa on myös muuta!

Itse päätimme käydä katsastamassa muun muassa allaolevassa kuvassa esiintyvät kalliot!

Matka taittui fillarsmilla!

Kiipeilykohteelle saatiin kivuta aikamoisten bouldereiden yli, mutta näkymät oli onneksi kauniit määränpäässä!

Näkymä kiipeilykalliolta

Vasemmalla tikapuut luolamiehelle

Pakko kommentoida, että reittien pulttaukset ei ollut aivan kauheasti meidän mieleemme ja heti ensimmäisellä enemmän kuin jännittävällä liidauksella onnistuin sitten pelkotiloissani takaisin alaspäin laskeutuessa jumittamaan jalkani yläpuolelleni mukavasti hyvään otteeseen. Tein pienimuotoisen venytyksen polvelleni, jalka päästi ihmeellisiä rusautusääniä, kiipesin takas ylös kauhuvoimalla, sillä tässä vaiheessa olin varma, että onnistun taittamaan nilkkani lopullisesti ja selvisin ilmeisesti sitten kivoilla polven nivelsiteen vammoilla. Kiitos ja hei! Mitä tähän nyt sanois..alkuun ei tuntunut niin pahalta ja kiipesin vielä pari muuta reittiä, mutta viimeistään seuraavana päivänä jalkani rupesi olemaan sitä mieltä, että tämä tyttö ei kiipeä edes portaita... Eikä v***ta. Mutta niin, pahemminkin ois voinut...

Siel se kiipee!

Eli kiipeilyt jäi sit tosiaan hissuille, vaikka ei tuolla lopulta ois ollut sadekauden takia kauheasti kiipeiltävääkään, eihän... Sen sijaan tehtiin päiväretki läheiselle Blue Lagoonille ja siellä sijaitsevalle yllättävän tilavalle luolalle. Blue Lagoon itsessään oli aika pettymys, ei niinkään mikään laguuni vaan pikemminkin joentynkä, jossa oli kyllä kiva pulahtaa, mutta siinäpä se oikeastaan.

Muutoin vaan tapettiin aikaa Vang Viengissä ennen viimeistä Laosin kohdetta Vientianessa.

Slowboatilla Mekongia matkaten Luang Prabangiin

Gibboningin jälkeen yritimme pähkäillä mielessämme lähdemmekö matkaamaan seuraavaksi bussilla vai ottaisimmeko parin päivän veneen alas Mekongia. Päädyimme jälkimmäiseen, joka ei ollut lainkaan huono ratkaisu.

Päädyimme ostamaan liput etukäteen naiselta, joka lupasi, että meille on täten varattuna istumapaikka veneessä, sillä tuktuk-ajaja on ne silloin jo meille etukäteen ostanut. Tuktuk saapui ja kuljetti meidät veneiden luo ja istutittu meidät vielä viereiseen ravintolaan odottamaan, kun hän lähti hakemaan muita asiakkaita ja ennen kuin saisimme lippumme. Veneet täyttyivät jo pikkuhiljaa, ja kun tuktuk-ajajamme viimein tuli ja antoi lippumme ja ohjasi meidät veneeseen, yllättäen vene oli tässä vaiheessa jo kohtuu täynnä ja he yrittivät istuttaa meidät lattialle tyynyille.

Matkasimme tässä vaiheessa jo Heikun kera israelilaisen Nittayn kanssa ja huikkasin sälleille, että tämähän nyt ei vaan yksinkertaisesti käy päinsä ja kävelin ulos veneestä vaatien venettä istumapaikalla, sillä en todellakaan aikonut istua kuutta tuntia tyynyllä. Minut ohjattiin toiselle veneelle, jossa oli vielä runsaasti istumapaikkoja, mutta joka laosilaisten mukaan oli meidän sinne saapumisen jälkeen "jo täynnä" ja he käännyttivät muita matkaajia takaisin toiselle veneelle. Luonnollisesti meidän lähtiessämme veneessämme oli vielä vapaita paikkoja ja näin toisia veneitä, joissa oli myös runsaasti istumapaikkoja, joten voin vain syyttää laosialaisia käsittämättömästä organisaatiokyvyn puutteesta. Tässä maassa täytyy kai vaan joka kerta osata vaatia asioita ja sitten ne kyllä järjestyvät samantien, muussa tapauksessa laosilaisia ei voisi vähempää kiinnostaa.

Ruskeana virtaavan Mekongin varsi koostui koko kahden päivän ajan pelkästään sakeasta metsiköstä ja jokusesta hassusta kyläpahasesta aina silloin tällöin. Laos komeili vihreydellään. Silloin tällöin metsikön keskellä tönötti pieni bambumaja. Aina silloin tällöin enimmäkseen turistien täyttämä vene pysähtyi joen varrella pieneen kylään päästääkseen laosialaisia kyydistä, mutta varsinainen yönyli pysäkki oli Pakbengissa. Pakbeng oli kylä, jonka selkein tulonlähde oli siellä pysähtyvät turistit. Kylässä itsessään ei sinänsä ollut mitään sen kummallisempaa nähtävää, mutta se oli ihan hauska yliyön pysäkki.

Seuraavana aamuna matka jatkui aikaisin kohti Luang Prabangia. Maisemat olivat vastaavat kuin edellisenä päivänä kuutisen tunnin ajan. Ainoan poikkeuksen teki lähemmäs Luang Prabangia päästyä kalkkikivikalliossa sijaitseva budha-kuvakkein varusteltu Pak Oun luola, jota veneestä tarkastelimme. Näin kiipeilijöinä emme myöskään voineet olla huomaamatta suoraan veneestä nousevia kauniita muotoja ja myöhemmin saimmekin kuulla, että tämä oli nimenomaan Luang Prabangissa sijaitseva kiipeilykohde. Runsaiden sateiden (ja hieman hämmentävän veneestä kiipeämisen?) takia emme kuitenkaan päätyneet Pak Oulle kiipeämään.

Maisemaa Luang Prabangista

Luang Prabang osoittautui hyvinkin eurooppalaistyyliseksi kahvila-pikkuputiikki kyläksi. Koko kaupunki on Unescon maailmanperintökohde temppeleineen ja ranskan siirtomaa-aikaisine taloineen. Temppeleitä on vähän kaikkialla ripoteltuna ympäri kylää.

Iltasella yksi pääkaduista muuntautuu värikkääksi käsityömarketiksi, joka saa pohtimaan suuren rahtipaketin lähettämistä Suomeen. Myynnissä on kauniita tekstiilejä päiväpeitoista iltatohveleihin erittäin halpaan hintaan.
Iltasella kävimme myös tarkastamassa joen rannassa sijaitsevan Utopia-baarin ja jo päiväsellä ihastelemamme ylitsepursuava, valtavalla voimalla virtaava, puitakin juuriltaan kiskova joki sai minut lupautumaan iltapuhteisiin. Baarin omistaja uskoi, että yläjuoksulta avattava pato saisi veden yön aikana nousemaan baariin asti ja oli kohtuullisen huolissaan kalusteistaan. Hetkeä myöhemmin roudasimme kaljapalkalla tavaroita läheiseen taloon useiden muiden baarista poistuvien vieraiden kanssa.

En usko, että vesi koskaan nousi baariin asti seuraavan päivän perusteella, mutta sateet olivat saaneet myös aikaiseksi sen, että eteläänmatkaavia busseja oli peruttu turvallisuussyistä. Runsaat sateet ovat kuitenkin mitä loistavin aika vierailla Luang Prabangin lähistöllä sijaitsevalla vesiputouksella.

Nappasimme minibussin paikan päälle ja heti alkuun jäimme "uimaan" alaputouksilla sijaitsevaan lammikkoon, jonne oli sijoiteltu myös liaani hauskuttamaan.

Mitä korkeammalla putouksia käveli sitä vaikuttavammaksi paikka muuttui. Päätimme kävellä putouksen ylle polkua pitkin ja sadekauden suuren vesimäärän ansiosta saimme kävellä muunmuassa vettäpursuavien portaikkojen läpi.

Putouksen yllä kävelimme veden läpi toiselle puolelle aivan putouksen reunalla. Nittayn sanoja mukaillen tämä lienee paras koskaan näkemämme vesiputous.

Näin myös kuvia sadekauden ulkopuolelta, jolloin vesiputous näytti aivan toisenlaiselta, mutta lammikot tuntuivat olevan kauniin turkooseja. Ehdottomasti vierailemisen arvoinen kohde. Muistinko mainita, että paikan päällä on myös salametsästykseltä pelastettujen karhujen puisto? Saavuimme paikalle juuri lounasaikaan ja karhut temmelsivät pitkin aitausta etsimässä kätkettyjä namupaloja. Pääsimme myös todistamaan, että aasiassa karhutkin viihtyvät riippumatoissa.

The Gibbon Experience

Ennen kuin aloitan gibbon-retkemme tarinointia, haluan heti ensimmäiseksi kertoa blogiani mahdollisesti lukeville matkaajille, jotka suunnittelevat retkelle osallistumista, että reissu ei missään nimessä ole hintansa väärti :D! Retkeä oli meille suositellut parikin eri tahoa, mutta meidän kohdallamme en maksaisi uudestaan samaa hintaa kyseisestä retkestä. Mikäli olette matkaamassa rajan yli Thaimaaseen (Chiang Mai), voi siellä mennä vastaavalle (gibbonien näkemisestä en tiedä) vaijeriretkelle huomattavasti huokeampaan hintaan ja saa varmasti enemmän vastinetta rahoilleen! Asia erikseen lienee, mikäli haluat ehdottomasti nähdä/kuulla gibbonit niiden luonnollisessa ympäristössä...

Oli mikä oli, me olimme kuitenkin ilmoittautuneet kyseisellä kahden yön retkelle toiveikkaana ja aloittelimme aamuamme Gibbon Experiencen toimistolla katsoen turvallisuusvideota vaijerilla liikkumisesta. Videon jälkeen pakkauduimme yhdeksän hengen retkiseurueemme ja oppaiden kera nelivetoautoon ja ajelimme puolisentoista tuntia kohti metikköä. Tämän jälkeen tepastelimme jonkun matkaa ensimmäisten jokiylitysten ja mutavellien läpi kohti toista nelivetoautoa, joka ainakin näin sadekaudella osoittautui enemmän kuin tarpeelliseksi vempaimeksi.

Hetken päästä pääsimmekin jo kokeilemaan miltä tuntui puskea mutasohjoon jumiutunutta autoa lähemmäs kohti mäennyppylää. Tiet olivat sateiden ansiosta urautuneet valtaviin kuoppiin ja aika-ajoin ajelu tiellä ei vaikuttanut aivan turvallisimmalta ja enemmän kuin kerran jouduimme avustamaan autoa liikkumisessa.

Jonkun ajan päästä hylkäsimme kuitenkin auton ja jatkoimme matkaa tiellä kävellen erittäin kauniissa maaseutu/vuoristomaisemissa enimmäkseen alamäkeen.

Kävelimme porsaita kuhisevan Bantu-kylän läpi, riisiviljelmien ohi kohti varsinaista metikköä.

Polut olivat erittäin mutaisia kiitos sadekauden ja kengät eivät missään nimessä voineet säilyä puhtoisina. Matkan varrelle sattui myös jokunen jokiylitys, jolloin ei auttanut kuin luopua kengistä ja käääriä lahkeet välttyäkseen suuremmilta vesivahingoilta.

Paria bambumetsää ja tuntia myöhemmin saavuimme ensimmäiselle vaijerille, joita kertyi kaikenkaikkineen neljä kipaletta kohti puumajaamme. Metsikköön oli siis viritetty alunperin lienee tutkimustarkoituksissa vaijeriverkosto ja kuutisen puumajaa yöpymiseen. Nykyään verkosto palvelee turismia parhaimmillaan 700 metrin pituisella vaijerilla. Ikävä kyllä, emme koskaan päätyneet tälle pisimmälle vaijerilla ja pysyttelimme lienee noin 400 metrin vaijereissa.

Vaijeriliitäminen ei ole niin hurjaa kuin miltä se kuulostaa. Parhain seikka liitämisessä on lähinnä upeat maisemat, jotka matkan varrella avautuvat, mutta niitäkään ei oikeastaan voi jäädä ihailemaan ellei halua rempoa itseään paria sataa metriä pitkin vaijeria käsipelillä myöhemmin.

Jokusta vaijeria myöhemmin päädyimme siis kohtuullisen hulppealle monikerroksiselle puumajallemme, joka sijaitsi noin 40 metrin korkeudessa valtavassa puussa. Mökki oli varustettu aurinkopaneeleilla valaistusta varten ja verannan yli avautui näkymä alas laaksoon, josta allavirtaavan joen äänet kantautuivat.

Olin päivän kävelyistä harvinaisen väsynyt lienee vielä piinaavan kipeyden takia ja riisipainotteisen illallisemme jälkeen hakeuduin yöpuulle erittäin aikaisin, vaikka muu joukkio jäi vielä kukkumaan pidemmälle iltaan. Aikainen yöpyminen tiesi kuitenkin myös aikaista heräämistä ja toivoin herääväni gibboninlaulun aikaan, sillä kuuleman mukaan myös metsän asukit tykkäsivät hoilata kovin aikaisin aamulla. Majan pedit oli varustettu umpinaisilla hyttyskankailla, jotka kuuleman mukaan pitäisivät myös viidakkorotat itikoiden lisäksi loitolla. Paria iilimatoa myöhemmin vihreys ympärilläni vaivuin kovinkin sikeään uneen sateen tahtiin.

Aamulla heräsin aikaisin, kun usva vielä seikkaili ympäri laaksoa vähitellen lähestyen myös meidän majapaikkaamme. Ei jälkeäkään gibboneista.

Muut nukkuivat ja lintujen lisäksi havaitsin vain oravan. Israelilainen Nittay käväisi hereillä jokusen tunnin myöhemmin, mutta palasi nukkumaan hetkeä ennen kuin luulen kuulevani gibbonien laulun kauempana laaksossa. Käyn herättelemässä Heikkua ja törmään isoon hämähäkinraatoon. Kuulen gibbonien matkaavan vieläkin kauemmas ja joudun tyytymään ensimmäisenä aamuna pikkuruisten lintujen katseluun. Tuntia myöhemmin oppaamme saapuu paikalle aamupala mukanaan ja heräilemme päivän vaellusta varten.

Päivän vaellus on jokseenkin pettymys meille kaikille, sillä pienestä sateesta johtuen oppaamme eivät päädy opastamaan meitä pitkälle retkelle, johon sisältyisi myös pisin vaijeri ja matkaamme lähinnä vain reittejä, jotka lähinnä tuntuvat edestaassun kulkemiselta. Emme näe myöskään sateelta piilottelevia gibboneita, mutta matkatessamme takaisin puumajallemme lounasta varten vastaan tuleva ruotsalaispariskunta kertoo nähneensä ne juuri hetkeä aikaisemmin majaltamme. Lounaan jälkeen vähäisesti englantiapuhuvat oppaamme kokevat että heidän päivän työnsä on tehty ja he jättävät meidät keskenämme viettämään loppupäivää. Kummallista kyllä meille ei ole jätetty minkäänlaista karttaa metsän vaijeriverkostosta, joten omatoiminen reissaaminenkin tuntuu hieman liioitellulta. Bongaamme parisen apinaa pyörimässä lähellä majapaikkaamme ja niistä keskustellessamme bongaan aivan sattumalta kaukana laakson toisella puolella gibbonit hyppimässä ympäriinsä. Gibbonit tuntuvat tykästyneen yhteen puuhun jostain syystä, josta ne swingailevat ylösalas pitkän aikaa ja seurailen niiden toimintaa etäältä. Jokusta aikaa myöhemmin myös lauma makakeja riehuu laakson toisella puolella pitkän aikaa.

Siellä ne gibbonit on. Miten niin et näe?

Olen yhä jokseenkin väsynyt ja en jaksa lähteä seikkailemaan vaijereilla sen kummemmin. Käymme kuitenkin vielä hieman myöhemmin läheisillä vaijereille liitämässä vain koska metsässä ei ole oikein muutakaan tekemistä ja koemme jotenkin, että näin meidän kuuluisi tehdä, koska meillä on siihen mahdollisuus vaikkeivat vaijerit sen kummoisempia olekaan.

Seuraavana aamuna herään oppaan huhuiluun ja ymmärrän, että hän ei ole ainoa lähistöllä huhuileva heppu. Gibbonit ovat majoittuneet läheiseen puuhun, josta emme niitä kuitenkaan näe ja aamukahvin kera ihastelemme uskomattomalta kuulostavaa laulelua. Gibbonien laulu kuulostaa tulevan kuin toiselta planeetalta -ulkoavaruudesta, ja jollen tietäisi kuvittelisin avaruusolioiden laskeutuneen läheisiin puihin gibbonien sijaan. Kaunista!

Aamukahvien jälkeen matkaamme jokusen matkaa leirikeittöön, jossa aamupalamme tarjoillaan. Edessämme on jokseenkin turhauttava monen tunnin vaellus auringonpaisteessa. Matkaamme takaisin bambumetsien, riisipeltojen ja pikkuruisten kylien läpi. Suurin osa alkumatkaa on ylämäkeä ja tuntuu enemmän kuin puuduttavalta. Saavumme paikkaan, johon viimeksi hylkäsimme auton, mutta autoa ei tällä kertaa näy ja vaikuttaa, että jatkamme matkaa tietä pitkin. Jossain vaiheessa auto ajaa vastaan uudet retkeläiset kyydissään ja ihmettelen mielessäni miksemme voi matkata autolla takaisin sinne mistä muut juuri saapuivat. Jatkamme uuvuttavaa matkaamme mutaista tietä pitkin kuitenkin kävellen ja useita tunteja myöhemmin päädymme yhteistuumin pysähtymään ja vaatimaan autokuljetusta oppailtamme. Jäämme odottelemaan tien varteen ja meille käy ilmi, että odottelemme nyt autoa, joka todellakin toi uudet matkaajat kohteelle. Olemme siis käytännössä kulkeneet tietä pitkin turhan päiten, kun olisimme koko matkan voineet kulkea autolla. Oppaat eivät tunnu ymmärtävän, että mikäli emme olisi aamulla kiirehtineet majaltamme aikaisin vaan olisimme saapuneet auton pysäkille siihen aikaan, kun se lähtee matkaamaan takaisin eikä paria tuntia etukäteen olisimme selviytyneet ilman tätä turhaa vaellusta. Vaellus autojen saavuttamattomassa metikössä on ihan jee, mutta auringonpaisteessa pitkin mutaista tietä, jonne autokin pääsee on jotenkin ahdistavaa.

Auton saavuttua löydämme sen uumenista ruotsalaisen pariskunnan, joka on samalla retkellä, mutta ovat yöpyneet eri puumajassa ja meille selviää, että he ovat kiroilleet olemassaoloamme koko aamun. Heille oli majalta lähtiessä kerrottu, että vaellusta ei ole pitkään (vain tunti) ja he tarvitsisivat vain pari pientä vesipulloa matkaansa. He eivät luonnollisesti olleet luottaneet tähän vaan pakkasivat pari isoa vesipulloa. Heille kerrottiin että auto noutaisi heidät matkan varrella olevasta läheisestä kylästä, mutta sinne päästyään heille kerrottiinkin, että pitäisi kävellä vielä mäen päälle (ei mikään pieni kukkula), jossa auto sittenkin odottaisi. Heidän tiedustellessaan auton ja muun retkiporukan (meidän) kohtaloamme heille myös kerrottiin, että auto ei olekaan siellä missä sen pitäisi olla, sillä me olimme ottaneet sen ja matkasimme sillä jo takaisin. Jossain vaiheessa matkaa he olivat sitten meidän kiroamisemme ohella vaatineet autokyyditystä, joka heille oli luvattu jo parisen tuntia aiemmin. Kohdatessaan meidät tien varrella odottamassa he olivat jokseenkin yllättyneitä, että olimme yhä patikoimassa ja että he olivatkin kironneet meitä turhanpäiten. Jokainen retkeläinen oli tässä vaiheessa jokseenkin turhautunut varsinkin, kun näemme, että suuri osa oppaista oli päättänyt ottaa autokyydityksen, joka oli tarkoitettu tosiasiassa meille.

Noin seitsemää tuntia myöhemmin palaamme parin yön takaiseen alkupisteeseemme tien varteen, jossa meille vihdoinkin (!!) luvataan lounasta. Ei puhettakaan mistään välipaloista pitkän vaelluksemme aikana. Jok´iikka on kovin nälkäinen ja mielialaani ei nostata, kun näen että jostain syystä riisi tarjoillaan ensimmäisenä oppaille (siis myös niille, jotka matkasivat autossa!). Saamme kuitenkin vaellukseemme suhteutettuna pienikokoisen lounaamme nautittavaksemme. Lautasten tyhjennyttyä tiedustelemme onko lounasta saatavilla lisää ja saamme keskusteltua lautasellisen (!) jaettavaksi keskenämme. En sinänsä usko, että voimme syyttää kyseistä ravintolanpitäjää (saati oppaita) lounaamme koosta, sillä hän tuskin saa suurta rahamäärää meidän muonittamastamme, mutta en pysty olemaan ihmettelemättä mihin suhteellisen kalliin retkemme raha oikein uppoaa, sillä ruoaksemme olemme saaneet vain kovin huokeita (ja juuri juuri riittävän kokoisia jaettavaksi) riisiaterioita retkemme aikana. Vaijerien ja puumajojeenkaan ylläpitoon en usko suuria summia uppoavan ja ottaen huomioon oppaiden olemattoman metsätietouden ja englanninosaamisen määrän, en usko kouluttamiseenkaan kuluvan rahaa. Summa summarum, matkan summa suhteutettuna saamaamme palveluun oli ala-arvoista! Palattuamme toimistolle, ruotsalaispariskunta teki enemmän kuin selväksi usean tunnin avautumisellaan toimistonpitäjälle, kuinka tyytymättömiä olimme siihen mitä olimme saaneet rahojemme vastineeksi ja mitä seikkoja retkessä pitäisi parantaa! Jotenkin en silti jaksa uskoa retken laadun paranevan... Mutta, näinpä/kuulinpa ainakin gibboneita!

Valkoinen temppeli -Wat Rong Khun

Mitä pidempään matkaa, sitä laiskemmaksi tulee matkailun ja blogeilun suhteen. Toki Laosin ei niin loistavilla (vaikka kyllä täälläkin nettiä löytyy joka kadunkulmasta) nettiyhteyksillä on osuutta ainakin siihen tosiasiaan etten ole edes viitsinyt yrittää kuvien lataamista, vaikka Angkor Wat ehdottomasti vaatisi katsauksen kuvien kera.

Kaikenlaista on taas ehtinyt tapahtua viime blogipäivityksestä. Mikä tärkeintä vaihdoimme siis maata Laosiin ja lennot Australiaankin on varattu tämän kuun loppuun. Laosissa olemme ehtineet vierailla Houay Xayn rajakaupungissa, josta otimme parin yön retken metikköön Gibbon Experiencen tahtiin. Tämän jälkeen matkasimme pari päivää alas Mekongia venheellä pysähtyen yöksi Pakbengissa ja jatkaen matkaa virtaa alaspäin Luang Prabangiin. Vietimme viitisen yötä Luang Prabangissa ennen kuin matkasimme minibussilla etelämpään kohti Vang Viengia, jossa majoitumme tällä hetkellä. Seuraavassa sitten hieman tarkempaa selontekoa näistä kohteista aloittaen vielä siitä mihin jäimme Thaimaassa.

Matkamme jäi siis kiipeilyn pariin lähellä Chiang Maita, jonne tosiaan palasimme napataksemme minibussin rajalle, sillä Thaimaan viisumimme olivat vain pariksi viikoksi. Joku ennakkoaavistus sekavasta rajaylityksestä muhi mielessäni, mutta en kyllä taas osannut arvata mitä varalleni oli ajateltu. Matkalla Chiang Maista Laosin ja Thaimaan rajalle pysähdyimme erittäin hämmentävällä valkoisella temppelillä.

Temppeli on kohtuu uusi ja jollen liikaa valehtele rakennusprojekti on ollut meneillään vuodesta -97 alkaen. Kauempaa temppeli näyttää vain kohtuullisen hämmentävältä valkoiselta temppeliltä, mutta omituisuus paljastuu kun pääsee vieläkin lähemmäs tarkastelemaan temppeliä ja veistokset ja kuvat ovatkin jotain aivan muuta kuin mihin temppeleissä on tottunut. Pääkalloja kannattelevat kädet nousevat maan uumenista samoin kuin predator, ja viskipullo ei ole outo näkymä.

Temppelin sisällä seinät on peitetty kuvilla avaruusolioista, terminaattoreihin ja Liisa ihmemaan Cheshire-kissaan. Hieman odottamaton matkanvarsipysähdys siis ja kannatan kyllä kohteessa pikaista pysähdystä mikäli suunnalla liikkuu.

Matkamme jatkui kuitenkin pian rajalle, joka sijaitsee siis Mekong-joella. Joen länsipuoli kuuluu Thaimaalle ja itäpuoli Laosille. Rajanylitys tehdään vielä tällä hetkellä veneillä, mutta sillanrakennusprojekti on meneillään, joten jonkun ajan päästä veneylitys hävinnee. Suoritimme maastapoistumisrituaalit Thaimaassa, hyppäsimme veneeseen ja pääsimme täyttelemään erinäisiä lippulappuja Laosin puolella. Minä selviydyin nopeimpana onnekkaana antamaan lippulappuseni rajaviranomaisille, jotka lupasivat palauttaa passini viiden minuutin päästä. Ongelma pääsi syntymään, kun viranomaiset kasasivat useiden matkaajien passit tarkastukseen ja niiden valmistuttua aina ojensivat passin ulos ikkunasta, josta passinomistaja sen aina kävi noukkimassa kun tunnisti kuvansa. Tai jonkun toisen kuvan niin kuin minun tapauksessani sitten pääsi käymään...

Hieman rupesin hämmästelemään, kun passiani ei ruvennut kuulumaan enkä nähnyt viranomaisten pöydillä enää pyörimässä samanlaista Suomen passintynkää kuin odottelin. Siinä vaiheessa kun viranomaiset ojensivat ulos selvästi skandinaavitytön passia ja tyttöä ei ruvennut kuulumaan passiaan noutamaan, osasin aavistaa että nyt on jotain pahasti vinossa ja usutin Heikun juoksemaan rajanyli noukkimaan kyseisen tytön, joka ilmiselvästi oli päättänyt ylittää rajan kourassaan minun passini. Luojan kiitos, tämä tyttö oli vielä lähistöllä eikä ollut juossut ensimmäiseen kaupungista lähtevään bussiin. Jokseenkin sydämensykettä nostattava tapaus ja koska kyseinen tyttö ei edes vaivautunut pyytämään anteeksi tempaustaan koin jokseenkin kohtuulliseksi olla huomioimatta seikkaa, että kyseinen tyttö oli jo suorittanut viisuminmaksuni. En ymmärrä, kuinka sokea voi ihminen olla sillä passinsaamisen jälkeen rajalla on vielä viimeinen tarkastuspiste, jossa tarkastetaan että kaikki leimat passissa on varmasti oikein. Eikö edes siinä vaiheessa passia ojentaessa tullut ihmetelleeksi kannessa komeilevaa jellonaa? Onni onnettomuudessa kuitenkin ja en onnekseni joutunut juoksemaan ympäri Laosia ilman passiani, siitäpä vasta soppa olisi syntynyt!

Onnistuneen rajaylityksen jälkeen hakeudumme majapaikkaan ja päätimme pitää päivän lepotauon, sillä Thaimaassa saamamme kipeydenpoikanen sinnitteli vielä matkassa ja suunnitelmissamme oli osallistua kahden yön metsäretkelle, johon sisältyi kohtuullisesti kävelyä ja emme kokeneet olevamme ihan vielä voimissamme sitä varten.

Lupauksista huolimatta...

..en ole saanut kuvia saati uusia blogitekstejä aikaiseksi. Yritän parantaa tapani pikimmiten, sillä reissua on taas kertynyt pitkin Laosia.