Mitä topot eivät kerro...

Seuraavaksi meillä olikin tiedossa mielenkiintoinen seikkailu Berhalan saarille kiipeilyn merkeissä. Ollaan matkattu nyt pidemmän aikaa jenkkiläisen Katien ja alkujaan ruotsalaisen Lindan kanssa samoissa paikoissa ja aika nopeasti heidän kanssaan juteltuaan kävi myös ilmi, että kumpaisetkin harrastavat kiipeilyä, joten he olivat enemmän kuin innoissaan, kun mainitsimme suunnittelevamme retkeä Berhalan saarelle Sandakanin edustalla. Vieraillessamme Kota Kinabalussa kiipeilykeskuksessa pyysin yhtä työntekijää siellä lähettämään sähköpostiini vielä kyseisen kohteen topon, joten meillä oli hallussamme "hieman" epämääräinen topo, johon oli merkitty karttaan nelisen eri kiipeilykohdetta ja sitten näistä kirjoitettu greidingit vasemmalta oikealla ilman minkäänlaisia kuvia tai senkään parempia selittelyjä, mutta jotenkin sitä vain tyhmänä uskoi, että näillä eväillä emme voisi ainakaan hirveästi epäonnistua.

Lindan ja Katien päästä kai lähti idea, että leiriytyisimme yön yli tuolla saarella (joka ei mielestäni alkujaankaan ollut kovin hyvä idea). Heikun kanssa ostimme tätä varten hyttysverkon ja jokusen makuualustan tapaisen ja tyttösillä oli riippumatot (joita emme meille yrityksistä huolimatta löytäneet). Heikku, Linda ja Katie kävivät iltasella läheisessä Sim Simin "vettenpäällä" olevassa kalastuskylässä neuvottelemassa meille venekyydin saarelle aamukymmeneksi ja tuohon aikaan aamusella olimme sitten Sim Simissä, josta erittäin mukava kalastajamies kyyditti meidät saarelle.

 
Ongelmana oli kai hieman, että kukaan meistä ei ollut käynyt saarella ja emme varsinaisesti tienneet mikä kiipeilykohteista oli paras, joten autuaan tyytyväisinä olimme valinneet kohteeksi Turtle Beachin greidingien perusteella ja hurraa hurruttelimme ohi sen luultavasti huomattavasti paremman kiipeilyrannan, jonne ei sitten myöhemmin meille enää avautunut pääsyä.

Olin nähnyt jostain kiipeilyblogeista kuvia saaren roskapaljoudesta etukäteen, mutta se mitä meitä rannalla odotti oli jotain aivan kauheata ja sanoinkuvaamatonta. Koko ranta oli kauttaaltaan täynnä muovipulloja, sandaaleja, kalastusverkon jämiä, leluja, vaippoja ja mitä mieleen saattoikin viskata veteen läheisistä kylistä.

Machete-mies matkaa

 Yritimme ignoroida tämän tosiseikan ja tarkastelimme vieressämme avautuvia kallioita kuitenkaan näkemättä yhden yhtä bolttia kalliossa. Heti melkein rantaviivasta kallion vieressä alkoi läpikäymätön viidakkopusikko, jota emme lähteneet avaamaan edes Heikun uudella machete-veitsellä! Olimme siis jumissa ja kyytikin olisi takaisin vasta seuraavana päivänä iltaviideltä. Hätä ei kuitenkaan ollut tämän näköinen ja minä rupesin ensi töikseni rakentamaan varjoa rannalle ajautuneista bambu- ja muista ajokkipuista. Ei aikaakaan, kun olimme rakentaneet itsellemme pienoisen viidakkomajan ja Linda oli raivannut hyvän matkaa kaunista rantaa meille näkyviin ja jos sulki silmät saattoi kuvitella olevansa paratiisirannalla.



Kovasti piti myös pinnistellä, ettei koko ajan ympärillä hyörivät moskiitot häirinneet tätä autuutta. Rakensimme nuotion ja paistelimme kanaa, vaikka koko tilanne olikin aika absurdi.

Parhaimpiin hetkiin kuului, kun vedestä kallion takaa kelluvien roskien takaa yhtäkkiä nousi miehen pää ja hän kantoi kädessään viidakkoveistä! Heikku tunsi banjojen soivan Syvän joen tapaan tämän tapahtuessa. Mies oli kuitenkin riittävän mukava heittääkseen viidakkoveitsensä maahan ennen kuin lähestyi meitä sanoakseen terve. Voisin sanoa, että enemmän kuin creepy hetki... mies kuljetti mukanaan naruunkiinnitettyjä tyhjiä, kelluvia pulloja, joita ilmeisesti keräili. Tarina ei kerro miksei hän vain keräillyt niitä rannalta vaan kiersi laahustaen meressä lähellä rantaa... minua vieläkin hämmentää oliko hän kiertänyt jo koko saaren tämän tehdäkseen? (P.S. katso edeltävä kuva miehen matkaamisesta)

Rannan toiselta puolelta rupesi jossain vaiheessa ilmestymään erinäisiä ihmisiä näkyviin ja ihmettelimme mistä kaikki nämä ihmiset oikein tulevat.. olimme myös huomioineet laskuveden koko ajan laskevan rantaviivaa ja rupesimme kyselemään osalta näitä ihmisiä olisiko jossain vaiheessa mahdollista kävellä toiselle rannalle, jossa tiesimme toisten kiipeilykallioiden sijaitsevan. Vastaukset olivat normaalin kirjavia malesialaiseen tapaan. Jossain vaiheessa päätimme kuitenkin yrittää pariinkin otteeseen, mutta luovutimme taas sen jälkeen, kun ensin Heikku oli polttanut itsensä meduusaan ja minä olin kompastunut vedessä kiveen ja joku pikkupoika tuli sanomaan meille, ettei tehtävä ole mahdollinen. Päädyimme Heikun kanssa seuraamaan kyseistä poikaa, joka kertoi lähellä sijaitsevan kylän, josta voisimme mahdollisesti saada venettä lainaan. Kylä oli juuri tämmöinen kalastajakylä, jossa osa taloista sijaitsee suoraan laiturilla vetten päällä ja jossa suurin elinkeino riippuu kalastuksesta. Vaikuttava kokemus, sillä he varmaan harvemmin myöskään näkevät turisteja saarellaan, sillä kuka muu tuolla nyt vierailisi kuin joku hullu satunnainen kiipeilijä. Meille selvisi reissulla, että aamulla kylästä lähtee lautta joka tapauksessa ja harkitsimme tätä hyvänä ratkaisuna paluulle.

Palasimme hobo-tönöllemme ja vesi oli laskenut entisestään, jolloin Linda ja Heikku kävivät tarkastamassa toiselle rannalle kävelytilanteen ja saapuivat takaisin kertoakseen, että olivat vihdoin löytäneet boltsit ja reitti olisi aivan käveltävissä. Kello oli jo mahdottoman paljon ja laskuveden avaama kiipeilyseinä ei kerennyt palvelemaan meitä kuin kahden kiipeilyn verran ennen kuin hämärä laskeutui. Tämä kallio on siis tyystin vedenrajassa nousuveden aikaan, joten en tiedä koska sitä kuuluisi kiivetä.

Kauempi ranta enempine kiipeilyineen oli kuitenkin vielä saavuttamattomissa, joten jouduimme tyytymään tähän ja päätimme seurata touhujamme seuranneita kylänpoikia, jotka ystävällisesti kehottivat meitä olemaan leiriytymättä rannalla, sillä saari kuulemme kuhisi kobria ja ei ehkä olisi maailman loistavin paikka yöpyä.... He auttoivat meitä tavaroidemme kanssa ja lopulta päädyimme hieman hämäräperäisesti nukkumaan kylän venelaiturilla katoksen alla... Tai nukkumaan ja nukkumaan. Linda ja Katie vetivät koko yön sikeitä typerän tyytyväisinä, kun Heikku ja minä olimme enemmän kuin huolissaan, että laiturilla norkoilevat pojanklopit ryöstäisivät omaisuutemme heti, kun silmä sulkeutuu. Itse nukuin jokusen silmällisen, kun tiesin Heikun pitävän itseään hereillä, mutta olin enemmän kuin tietoinen kloppien läsnäolosta ja heidän taka-ajatuksistaan varsinkin, kun joku kyläläinenkin meille sanoi, että kannattaisi tarkkailla omaisuuttaan. Toisin sanoen unet jäivät hieman vähäisiksi, kun meni ainakin kahteen ennen kuin nämä pojat poistuivat nukkumaan ja aamuneljältä jo ensimmäinen lautta tulla töötötteli viereemme, kun ensimmäiset kyläläiset matkustivat kouluun ja töihin. Heikun kanssa nappasimme aamuseitsemän lautan Sandakaniin, kun hyvinnukkuneet Linda ja Katie jäivät vielä ihmettelemään löytäisivätkö kallioita (jossa eivät kuitenkaan lopulta onnistuneet).

Toisin sanoen, ensi kerralla kun topo ei kerro riittävästi taustatietoa, taidan vielä nopeasti yrittää tarkastaa liikkuuko sijainnissa esimerkiksi mainittavan paljon hämäriä miehiä viidakkoveitsen kera saatikka sitten vaarallisia eläinlajeja. Kannattaa ehkä myös tarkistaa kallioille pääsy nousuveden aikaan... Saattaisi tulla jopa mieleen lähettää palautetta kyseisen topon kirjoittajalle, vaikka rupean jo kyllä hieman suodattamaan, että malesialainen ohjeistus ei ole aina aivan samaa luokkaa kuin odottaisi... Mutta enemmän kuin kiipeilyjä, pääsimmepä ainakin näkemään todellisen kalastajakylän elämää ja todellisuutta läheltä. Better luck next time!

Seuraavaksi seikkailut jatkuvat sukellustarinoilla, joista sitten tarinaa lähiaikoina. Semporna kuittaa ja lähtee nunnumaan huomisia retkiä varten!