Harvinaista herkkua?

Mulun jälkeen vietettiin yö Mirissä tekemättä oikeastaan mitään. Kateltiin jokunen leffa ja annettiin vain olla, sillä viimeiset kolme/neljä viikkoa on ollut aika hektisiä matkaamisen suhteen.Tämän jälkeen oltiin vielä kolmisen yötä Kuala Lumpurissa, jossa käytiin tarkastamassa muun muassa paikallisen kiipeilykeskuksen Camp5:n greidaukset todeten niiden olevan aikasta päin prinkkalaa. Vai uskoisiko kukaan minun kiivenneen juuri tuolla elämäni ensimmäisen 6B+:n kunnon kahvaotteilla varustettuina? En ainakaan minä vaikka mieli tekisi tähän uskoa..

Kuala Lumpurista otimme aamuisen lennon kohti Phukettia, jossa suunnitelmamme olivat suhteellisen avoinna mitä nyt mielessä pyörii kalkkikivikalliot... taskustani löytyi vielä jokunen vanha hotellilahjakortti ja päätimme riskilläkin ottaa taksin Karon Beachin resortille ja kuinka ollakaan onnistuimme ujuttamaan itsemme luksushotelliin. Vai mitä sanoisitte allaolevan kuvan mukaisesta parvekenäkymästä?

Oli myös pakko ottaa kuva näistä joutsenpyyhkeistä, sillä harvemmin sitä ho(s)tellissa odottaa tämmöinen vastaanotto allekirjoittaneita. Malesiassa sai olla onnellinen, jos huoneessa odotti edes vessapaperi... ja jos tätä vertaa edeltävän yömme murjuun, jossa patjat olivat ottaneet hieman enemmänkin väriä niin hypin vähän vähemmästäkin jo kattoon.

Tässä vielä kuvaa tuolta rantsusta, vaikka enemmän tuli kyllä aikaa vietettyä hotellin uima-alta-a/i-lla ;).

Noora sai taas tänään hyvän muistutuksen siitä, kuinka meri ei vain ole minulle luotu, kun parissa minuutissa:
1) onnistuin kadottamaan aurinkolasini
2) onnistuin kadottamaan pompulani ja
3) minua poltti meduusa käteen
4) kaiken lisäksi meri oli niin pauhaava, että hädin tuskin pääsen rantaa pidemmälle...

Luojan kiitos viittoilin riittävän huomiotaherättävästi käteni kanssa ja joku itäeurooppalainen teknomies riensi luokseni jonkun hyönteispolttamatuubin kanssa kovinkin pian :D

Ei ole muutenkaan mennyt kyllä ihan putkeen, sillä onnistuin polttamaan ruokatorveni malariatablettien kanssa (?) ja kärsin tässä parisen päivää "hieman" ongelmista syödä kiinteää saati sitten sopparuokaa. Nyt alkaa onneksi ehkä jo hieman helpottamaan, mutta autapa armias nyt kun olemme kerenneet olemaan jo kokonaisen 1,5 vuorokautta Thaimaassa eiköhän Heikku keksinyt itselleen ruokamyrkytyksen ja makailee nyt vatsakramppien vallassa.. Odotan innolla omia oireitani varsinkin, kun ruokatorvi on vielä sen verta kipeä, että tuskin hirveästi nauttii kyseiseen tautiin liittyvistä oireista. Että tervetuloa vaan Thaimaaseen!

Mulun kansallispuiston luolailuja

Koneesta aukeni vaihteeksi tosiaan jo aikamoiset metsäryökäleet kaiken sen paljuöljyplantaasien tuijottamisen jälkeen, kun lähestyttiin Mulun kansallispuistoa. Kone laskeutui suoraan kansallispuistoon ja kenttä ei siis ollut mitenkään jättisuuri. Tuolta napattiin autokyyti suoraan kansallispuiston majoitukseen, joka ei ollut kovinkaan kaukana ja ruvettiin alkutöiksemme miettimään aikataulutusta kolmen yön kansallispuistoreissullemme.

Mulu

Ensimmäisenä lähdettinkin kävelemään metsikköön, jonne oli kivasti rakennettu puiset reitit, joita ilman rämpiminen metsikössä olisikin ollut aivan mahdotonta jopa machetella varustettuna.

Käveltiin jokunen kilometri kohti Deer Cavea, joka on yksi alueen luolista ja jonne saavuttuamme olikin juuri sopiva hetki seurata paikallisten hedelmälepakkojen (pieniä versioita) luolasta ulostautumista. Alla kuvaa kyseisistä lennokeista, joiden menoa tarkastelimme pidemmän aikaa ja arvaattekin varmaan jo että kyseisiä otuksia oli liikkeellä miljoonia. Koko sen ajan, kun jaksoimme istuskella ja tuijotella luolan suuntaan niitä lensi ulos tasaisena virtana kuvanmukaisesti. Ilta oli liian myöhä luolaan tutustumiseen, joten tämän jälkeen palasimme majoitukseemme.

Lepakot matkalla iltapalalle Deer Caven edustalla

Kaikkiin alueen luoliin täytyy käytännössä tutustua paikallisten oppaiden avulla, vaikka reiteiltä onkin mahdoton eksyä. Tällä lienee jokin malesialaisten tapaan tunnettu työllistämisidea tms, sillä malesialaiset näkemäni mukaan osasivat hyvin työllistää neljäkin ihmistä hommaan, jolla suomalaisella mittakaavalla olisi tarvittu ehkä yksi työntekijä (vertaa Malesian busseihin, joissa kuskin lisäksi on lipuntarkastaja, varakuski, vedenjakaja ja tämän lisäksi tietysti erilliset lipunmyyjät).

Ensimmäisiksi luolaretkiksemme olimme valinneet Cave of the Windsin ja Clearwater Caven. Noihin paikkoihin matkustimme paikallisen käsityötorin kautta jonkun paikallisen veneoppaan kyydillä. Alla ensiksi kuvaa Cave of the Windsistä.

Cave of the Windsistä kävelimme sitten joenrantaa myöten Clearwater Cavelle. Kuvat puhukoon puolestaan.

Aika vaikuttavia tämmöiset luolat. Clearwaterin  jälkeen pulahdimme vielä sen vieressä luolasta ulosvirtaavaan ihanan raikkaasen jorpakkoon uiskentelemaan.

Iltapäivästä olimme varanneet opaskierroksen Langs Caveen ja Deer Caveen. Matkalla luolimme bongasimme jo toisen kerran tämmöisen pygmioravan. :) Otus on siis jotakuinkin peukalonkokoinen.

Toinen kohtaamamme pygmieläin!

Paikallinen ötömönkiäinen

Matkalla Langs ja Deer luolille

Ensimmäiseksi kävimme siis Langs luolassa, joka osoittautui koko vierailun ehdottomasti kauneimmaksi luolaksi. Se oli myös hyvin luolamainen verrattuna näihin muihin jättimäisen kokoisiin aukkoihin, joten ehkä sekin hieman loi kauneutta erinäisten muotojen lisäksi.

I see a little silhouette of a man

Meduusa-muotoiluja

Langs-luolasta siirryimme sitten tähän järkyttävän kokoiseen Deer-luolaan, jonka suuaukko näkyykin jo kuvassa. Kuvat puhukoon taas puolestaan.

Ja täällä niitä lepakoita on aikamoinen määrä ja luonnollisesti myös sitten kasa lepakonpaskaa.

Seuraavalle päivälle olimme varanneet hieman seikkailuhenkisemmän luolaseikkailun Racer-luolastoon. Tässä luolassa ei siis ollutkaan valmiiksi rakennettuja puisia polkukehitelmiä vaan pääsimme nauttimaan luolasta ihan omana itsenään -ainakin lähes. Matkaan tietysti otsalamput kaikille, sillä kävelimme luolan syvyyksiin yhteensä 1,5 tunnin ajan.

Niinkuin sanoin -ainakin lähestulkoon ilman apuvälineitä, sillä pariin kohtaan oli kiinnitetty boltseja köysien kera, jotta pääsimme nousemaan ylöspäin tai laskeutumaan luolassa.

Ihan mielenkiintoinen kokemus, vaikka ei minua varmaan pidemmäksi aikaa tämmöisiä luolia saisi tutkistelemaan sen verta hirvittävältä ajatus luolaan jäämisestä ilman toimivia lampun pattereita tuntuu... Mulun puistossa suosittelen kylläkin vierailemaan, sillä luolien lisäksi itse sademetsä on jokseenkin vaikuttava.

Sukellustarinoita

Tähän väliin taisin luvata hieman sukellustarinoita, joten niitä seuraavaksi. Jätimme siis Sandakanin ja Garbage Islandin taaksemme matkaten kuutisen tuntia etelänpään kohti Semporna nimistä kylää. Olimme varannut etukäteen jo sukellukset Sipadaniin valmiiksi, sillä kohteeseen päästetään nykyiseltään vain 120 sukeltajaa/snorklaajaa per päivässä ja aina ei ole niin varmaa lupien kanssa pääseekö sukeltamaan. Todellisuudessa homma taitaa toimia kohteessa niin, että kaikkia sukellusfirmoja operoi siis yksi yritys, joka jakaa luvat kaikkien sukellusfirmojen kesken. Toisin sanoen, jos kyseinen lafka on jo myynyt lupalappunsa loppuun jollekin tietylle päivälle se voi ehkä kuitenkin vielä niitä saada sille päivälle, kunhan soittelevat tarpeeksi ympäriinsä. Toinen juttu on sitten, että onko heidän veneessään enää tilaa. Osa firmoista myös pystyy kyllä luvan Sipadanille sinulle hankkimaan, sillä ehdolla että sukellat heidän kanssaan myös kolme muutakin päivää... että tästä voitte sitten päätellä kuinka helppoa niitä lupia on saada jollekin tietylle päivälle. Itse olimme varanneet etukäteen hyvissä ajoin varmuuden varalta.

Päästyämme kohteeseen kyseinen lafka (jossa myös majoituimme) osoittautui maailman epäorganisoiduimmaksi yksiköksi (Borneo Global Sipadan Diving centre). Tiskin takana hääräsi yhteensä 7 tyyppiä, joiden oli tarkoitus järjestää Heikulle open water kurssi, sillä meille oli sanottu, että voisimme vain kävellä paikalle ja joka päivä uusi kurssi alkaisi, mutta nyt heidän sukellusohjaajansa olikin sairastunut eikä Heikku päässyt aloittamaan kurssia heidän kanssaan seuraavana päivänä. Tämän selvittämiseen kului käsittämätön määrä aikaa ja jokikinen tyyppi tahtoi nähdä jo suorittamistamme maksuista kuitin moneen otteeseen eivätkä he siltikään tuntuneet tajuavan mistä on kyse. Yritimme selvittää heiltä tuloksetta, missä Heikku voisi mahdollisesti suorittaa kyseisen kurssin, mikäli ei heidän kanssaan, mutta tuloksena oli lopulta vain vastaus, että meidän pitäisi tulla selvittämään asiaa aamulla.

Aamu valkeni yhtä hämmentävissä merkeissä ja kun useista kysymyksistä huolimatta (-Ymmärrämme kyllä että ohjaajanne on sairastunut, mutta voisitteko kiitos auttaa ja kertoa mistä voisimme kysellä alkavia kursseja?!?) vastausta saamatta, kävelimme lopulta ulos hostellista tien päässä olevaan ensimmäiseen sukelluspuljuun, jossa ystävällinen tyttönen järjesti ja organisoi Heikulle sukelluskurssin alta aikayksikön. Jäi heti varma tunne kyseisestä paikasta ja hintakin oli enemmän kuin kohdillaan heidän sukelluksillaan, joten lupauduin sukeltamaan heidän kanssaan parisen päivää. Tämä tunne vain vahvistui varsinaisten sukellusten jälkeen, joten voin vahvasti suositella kyseistä firmaa eli Big John Scubaa!!

Ikävä kyllä Heikku sairastui (ja minähän olin terve kuin pukki -not!) ja ei päässyt sitten kuitenkaan suorittamaan kurssiaan, joten sukeltelin parisen päivää kahteen pekkaan Osmanin kanssa. Tästä syystä voin myös suositella Big Johnia, sillä verratessani muiden lafkojen sukeltajamäärää (Scuba Junkien täynnä olevat venheet) verrattuna Big Johnin Nooralle varta vasten personoituun sukellusretkeen, en sanoisi tehneeni lainkaan huonoa diiliä. Varsinkaan kun refreshment sukelluskin kuului sitten lopulta normisukelluksieni hintaan eikä siitä laskutettu. Noorahan ei ollut sukeltanut sitten joulukuun -08, joten normaalia "en osaa hengittää" panikointia oli ilmassa :P

Itse sukelluksista; ensimmäisenä päivänä sukelsimme kolmisen sukellusta Sibuan-nimisen saaren edustalla.

Saari itsessään on muuten erittäin kaunis pieni hiekkarannalla varustettu paratiisinoloinen paikka. Saari laittoi minut taas kerran hämmentymään siitä kuinka erilaista elämä Malesiassa on verrattuna vaikka sitten Suomeen. Saarekkeella oli ehkä maksimissaan parisenkymmentä pienehkön huoneen kokoista sanottakoon vaikka bambumajoiksi, jotka jokikinen käsittääkseni majoittavat kokonaisen perheen. Saarelaiset ovat tietysti aika riippuvaisia meren antimista, sillä itse saarella ei oikein mitään ole. Sinänsä harmillista todistaa sukelluksen avulla, että kohteessa on kyllä kohtuullisen paljon kaloja, mutta itse korallit on  tuhottu dynamiittikalastuksen voimin jossain vaiheessa aikajanaa. Noh, parempi myöhään kuin ei milloinkaan tajuta, että jostain syystä tämä ei ollut kauhean kestävä kalastusmuoto. Hämmensi hieman muutenkin merieläväisten puolesta, sillä näimme sukelluksella muun muassa oksentavan kilpikonnan...

Toisena päivänä sukelsimme Mabul ja Kapalai -nimisten saarten edustalla ja tuolla tuli nähtyä sun minkäkinlaista eläväistä. "Hieman" tuotti korvani ongelmia paineiden tasausten puolesta, toisin sanoen vasen korvani ei tahtonut tasautua lainkaan. Sillä, että minulla olisi ollut nuha ei ollut asian kanssa mitään tekemistä. Eihän kukaan voi sairastaa ollessaan Sipadanissa... Veden alla näkymät olivat kuitenkin makeita ja kokonaisten bambumajojen kehikoita oli pohjassa jokusten venheiden ohella. Aivan loistavia! Ensimmäisellä sukelluksella näimme jo jonkun hain (luultavasti riuttahai) yläpuolellamme ja erityisesti kolmas sukellus oli mieleeni, sillä näin muun muassa 6 kilpikonnaa (mahtavan kokoisia!), merikäärmeen, mustan merihevosen, pallokalan, suuren määrän leijonakaloja, erilaisia pikkurapuja, sammakkokalan sekä täplärauskun (tämän kirjoittaja ei ota vastuuta oikeista suomennoksista). Mabulin sukellukset olivat siis enemmän kuin onnistuneita, jollei korvan kenkkuilua lasketa mukaan.

Kolmantena päivänä oli sitten tiedossa Sipadanin sukellukset, jotka olin luvannut suorittaa tämän urpoilulafkan kanssa ja hieman jännitti kuinka he suoriutuvat sukelluksista kun mikään muu ei ainakaan tuntunut toimivan.

Heikku oli mukana snorklailemassa vaikka tuo lysti maksaakin lähes yhtä paljon kuin sukellus Sipadanilla (700 MYR vrt 650 MYR), mutta olimmehan jo maksaneet etukäteen sukellukset. Hieman täytyy sanoa, että olin pettynyt Dive Masteriimme, joka ei varsinaisesti vienyt meitä kuin ensimmäisellä sukelluksella kunnon syvyyksiin koralliriutan reunalle.

Sipadanin koralliriutta ympäröi siis Sipadanin saarta ja riutan reunalla syvyys yhtäkkiä laskeekin ~600 metriin, joten riutan reunalla parveilevat myös syvänmeren asukit ja aina silloin tällöin tuolla on siis nähtävissä myös esimerkiksi valashaita ja vasarapäähaita. Paikka on aivan uskomaton sukelluspaikka ja tyystin erilainen sukeltaa kuin esimerkiksi Mabul tai mikään muu riutta missä olen koskaan sukeltanut, sillä tässä tapauksessa sukelletaan riutan reunaa pitkin niin että riutta onkin jommalla kummalla kyljellä normaalin alapuolella olevan riutan sijaan. Riutta jatkuu sitten sinne jonnekin alaspäin syvyyksiin. Uskomattoman makea! Sipadanin riuttahaiden suhteen menetin laskutaitoni, sillä niitä tuntui pyörivän ympärillä koko ajan. Näimme myös muun muassa kilpikonnia, barrakudia ja jackfisheja uskomattoman isoissa muodostelmissa joiden läpi sukelsimme. Viimeisellä sukelluksella katselimme kahta kilpikonnaa ja sukelluspartnerinani toiminut italialainen oli kuluttanut happensa jo loppuun ja lähti pinnalle ja tätä seuratessani ennen kuin huomasinkaan edessäni aivan maskin edestä sukelsi esiin kilpikonna ja kerkesin jo säikähtää sen törmäävän minuun sillä hetkellä, mutta onneksi törmäys jäi tapahtumatta. En ymmärrä mistä se ehti eteeni, sillä hetkeä aikaisemmin se oli ollut jossain aivan muualla. Sen verran täytyy vielä snorklausta kommentoida, että Heikku näki varmasti aivan yhtä paljon kaloja ja haita kuin me, vaikkei päässytkään näkemään itse riuttaa lähempää, joten suosittelen kyllä snorklausta Sipadanilla, mikäli sukeltaminen ei luonnistu.

Seuraavana päivänä olin kiitollinen, että sukellukset olivat ohi, sillä en oikeasti ollut aivan terve ja sukeltaminen tuskin auttoi tilannetta lainkaan. Ihme nuha piinannut jo hetken vaikka osittainen kurkkukipu onkin jo häipynyt. Ehkä se on tämä kostea ilmasto tottumattomalle, joka aiheuttaa nuhaa. Sinä iltana otimme allemme yöbussin kohti Kota Kinabalua, josta meillä taasen oli aamuinen lento kohti Mulun kansallispuistoa Sarawakin osavaltiossa. Sabah oli täten nähty ja jäi taaksemme.

Olin varannut lennot MASwingsin kautta Kota Kinabalusta Muluun, mutta kovin nopeasti meille selvisi, että lentoja olikin itseasiassa kaksi ja välietappina oli Miri, jossa meidät pikaisesti ohjattiin leimauttamaan passimme Sarawakiin saapumisen merkiksi ja ohjattiin takaisin koneeseen. Koneessa oli lisäksemme vain 7 muuta matkustajaa ja lento kestikin vain puolisen tuntia, jonka jälkeen laskeuduimme suoraan Mulun kansallispuistoon, josta otimme parin hassun minuutin kyydityksen majoitukseemme kansallispuiston päämajalla.

Mitä topot eivät kerro...

Seuraavaksi meillä olikin tiedossa mielenkiintoinen seikkailu Berhalan saarille kiipeilyn merkeissä. Ollaan matkattu nyt pidemmän aikaa jenkkiläisen Katien ja alkujaan ruotsalaisen Lindan kanssa samoissa paikoissa ja aika nopeasti heidän kanssaan juteltuaan kävi myös ilmi, että kumpaisetkin harrastavat kiipeilyä, joten he olivat enemmän kuin innoissaan, kun mainitsimme suunnittelevamme retkeä Berhalan saarelle Sandakanin edustalla. Vieraillessamme Kota Kinabalussa kiipeilykeskuksessa pyysin yhtä työntekijää siellä lähettämään sähköpostiini vielä kyseisen kohteen topon, joten meillä oli hallussamme "hieman" epämääräinen topo, johon oli merkitty karttaan nelisen eri kiipeilykohdetta ja sitten näistä kirjoitettu greidingit vasemmalta oikealla ilman minkäänlaisia kuvia tai senkään parempia selittelyjä, mutta jotenkin sitä vain tyhmänä uskoi, että näillä eväillä emme voisi ainakaan hirveästi epäonnistua.

Lindan ja Katien päästä kai lähti idea, että leiriytyisimme yön yli tuolla saarella (joka ei mielestäni alkujaankaan ollut kovin hyvä idea). Heikun kanssa ostimme tätä varten hyttysverkon ja jokusen makuualustan tapaisen ja tyttösillä oli riippumatot (joita emme meille yrityksistä huolimatta löytäneet). Heikku, Linda ja Katie kävivät iltasella läheisessä Sim Simin "vettenpäällä" olevassa kalastuskylässä neuvottelemassa meille venekyydin saarelle aamukymmeneksi ja tuohon aikaan aamusella olimme sitten Sim Simissä, josta erittäin mukava kalastajamies kyyditti meidät saarelle.

 
Ongelmana oli kai hieman, että kukaan meistä ei ollut käynyt saarella ja emme varsinaisesti tienneet mikä kiipeilykohteista oli paras, joten autuaan tyytyväisinä olimme valinneet kohteeksi Turtle Beachin greidingien perusteella ja hurraa hurruttelimme ohi sen luultavasti huomattavasti paremman kiipeilyrannan, jonne ei sitten myöhemmin meille enää avautunut pääsyä.

Olin nähnyt jostain kiipeilyblogeista kuvia saaren roskapaljoudesta etukäteen, mutta se mitä meitä rannalla odotti oli jotain aivan kauheata ja sanoinkuvaamatonta. Koko ranta oli kauttaaltaan täynnä muovipulloja, sandaaleja, kalastusverkon jämiä, leluja, vaippoja ja mitä mieleen saattoikin viskata veteen läheisistä kylistä.

Machete-mies matkaa

 Yritimme ignoroida tämän tosiseikan ja tarkastelimme vieressämme avautuvia kallioita kuitenkaan näkemättä yhden yhtä bolttia kalliossa. Heti melkein rantaviivasta kallion vieressä alkoi läpikäymätön viidakkopusikko, jota emme lähteneet avaamaan edes Heikun uudella machete-veitsellä! Olimme siis jumissa ja kyytikin olisi takaisin vasta seuraavana päivänä iltaviideltä. Hätä ei kuitenkaan ollut tämän näköinen ja minä rupesin ensi töikseni rakentamaan varjoa rannalle ajautuneista bambu- ja muista ajokkipuista. Ei aikaakaan, kun olimme rakentaneet itsellemme pienoisen viidakkomajan ja Linda oli raivannut hyvän matkaa kaunista rantaa meille näkyviin ja jos sulki silmät saattoi kuvitella olevansa paratiisirannalla.



Kovasti piti myös pinnistellä, ettei koko ajan ympärillä hyörivät moskiitot häirinneet tätä autuutta. Rakensimme nuotion ja paistelimme kanaa, vaikka koko tilanne olikin aika absurdi.

Parhaimpiin hetkiin kuului, kun vedestä kallion takaa kelluvien roskien takaa yhtäkkiä nousi miehen pää ja hän kantoi kädessään viidakkoveistä! Heikku tunsi banjojen soivan Syvän joen tapaan tämän tapahtuessa. Mies oli kuitenkin riittävän mukava heittääkseen viidakkoveitsensä maahan ennen kuin lähestyi meitä sanoakseen terve. Voisin sanoa, että enemmän kuin creepy hetki... mies kuljetti mukanaan naruunkiinnitettyjä tyhjiä, kelluvia pulloja, joita ilmeisesti keräili. Tarina ei kerro miksei hän vain keräillyt niitä rannalta vaan kiersi laahustaen meressä lähellä rantaa... minua vieläkin hämmentää oliko hän kiertänyt jo koko saaren tämän tehdäkseen? (P.S. katso edeltävä kuva miehen matkaamisesta)

Rannan toiselta puolelta rupesi jossain vaiheessa ilmestymään erinäisiä ihmisiä näkyviin ja ihmettelimme mistä kaikki nämä ihmiset oikein tulevat.. olimme myös huomioineet laskuveden koko ajan laskevan rantaviivaa ja rupesimme kyselemään osalta näitä ihmisiä olisiko jossain vaiheessa mahdollista kävellä toiselle rannalle, jossa tiesimme toisten kiipeilykallioiden sijaitsevan. Vastaukset olivat normaalin kirjavia malesialaiseen tapaan. Jossain vaiheessa päätimme kuitenkin yrittää pariinkin otteeseen, mutta luovutimme taas sen jälkeen, kun ensin Heikku oli polttanut itsensä meduusaan ja minä olin kompastunut vedessä kiveen ja joku pikkupoika tuli sanomaan meille, ettei tehtävä ole mahdollinen. Päädyimme Heikun kanssa seuraamaan kyseistä poikaa, joka kertoi lähellä sijaitsevan kylän, josta voisimme mahdollisesti saada venettä lainaan. Kylä oli juuri tämmöinen kalastajakylä, jossa osa taloista sijaitsee suoraan laiturilla vetten päällä ja jossa suurin elinkeino riippuu kalastuksesta. Vaikuttava kokemus, sillä he varmaan harvemmin myöskään näkevät turisteja saarellaan, sillä kuka muu tuolla nyt vierailisi kuin joku hullu satunnainen kiipeilijä. Meille selvisi reissulla, että aamulla kylästä lähtee lautta joka tapauksessa ja harkitsimme tätä hyvänä ratkaisuna paluulle.

Palasimme hobo-tönöllemme ja vesi oli laskenut entisestään, jolloin Linda ja Heikku kävivät tarkastamassa toiselle rannalle kävelytilanteen ja saapuivat takaisin kertoakseen, että olivat vihdoin löytäneet boltsit ja reitti olisi aivan käveltävissä. Kello oli jo mahdottoman paljon ja laskuveden avaama kiipeilyseinä ei kerennyt palvelemaan meitä kuin kahden kiipeilyn verran ennen kuin hämärä laskeutui. Tämä kallio on siis tyystin vedenrajassa nousuveden aikaan, joten en tiedä koska sitä kuuluisi kiivetä.

Kauempi ranta enempine kiipeilyineen oli kuitenkin vielä saavuttamattomissa, joten jouduimme tyytymään tähän ja päätimme seurata touhujamme seuranneita kylänpoikia, jotka ystävällisesti kehottivat meitä olemaan leiriytymättä rannalla, sillä saari kuulemme kuhisi kobria ja ei ehkä olisi maailman loistavin paikka yöpyä.... He auttoivat meitä tavaroidemme kanssa ja lopulta päädyimme hieman hämäräperäisesti nukkumaan kylän venelaiturilla katoksen alla... Tai nukkumaan ja nukkumaan. Linda ja Katie vetivät koko yön sikeitä typerän tyytyväisinä, kun Heikku ja minä olimme enemmän kuin huolissaan, että laiturilla norkoilevat pojanklopit ryöstäisivät omaisuutemme heti, kun silmä sulkeutuu. Itse nukuin jokusen silmällisen, kun tiesin Heikun pitävän itseään hereillä, mutta olin enemmän kuin tietoinen kloppien läsnäolosta ja heidän taka-ajatuksistaan varsinkin, kun joku kyläläinenkin meille sanoi, että kannattaisi tarkkailla omaisuuttaan. Toisin sanoen unet jäivät hieman vähäisiksi, kun meni ainakin kahteen ennen kuin nämä pojat poistuivat nukkumaan ja aamuneljältä jo ensimmäinen lautta tulla töötötteli viereemme, kun ensimmäiset kyläläiset matkustivat kouluun ja töihin. Heikun kanssa nappasimme aamuseitsemän lautan Sandakaniin, kun hyvinnukkuneet Linda ja Katie jäivät vielä ihmettelemään löytäisivätkö kallioita (jossa eivät kuitenkaan lopulta onnistuneet).

Toisin sanoen, ensi kerralla kun topo ei kerro riittävästi taustatietoa, taidan vielä nopeasti yrittää tarkastaa liikkuuko sijainnissa esimerkiksi mainittavan paljon hämäriä miehiä viidakkoveitsen kera saatikka sitten vaarallisia eläinlajeja. Kannattaa ehkä myös tarkistaa kallioille pääsy nousuveden aikaan... Saattaisi tulla jopa mieleen lähettää palautetta kyseisen topon kirjoittajalle, vaikka rupean jo kyllä hieman suodattamaan, että malesialainen ohjeistus ei ole aina aivan samaa luokkaa kuin odottaisi... Mutta enemmän kuin kiipeilyjä, pääsimmepä ainakin näkemään todellisen kalastajakylän elämää ja todellisuutta läheltä. Better luck next time!

Seuraavaksi seikkailut jatkuvat sukellustarinoilla, joista sitten tarinaa lähiaikoina. Semporna kuittaa ja lähtee nunnumaan huomisia retkiä varten!

Kinabatangan-joella kruisailemassa

Sandakanissa majoituttiin hostelliin, jonka omistajanainen on maailman herttaisin. Lisäksi hostellissa on kolmeviikkoisia kissanpentuja, jotka on myös maailman herttaisimpia, tietenkin.

Käytiin syömässä ja pohdiskeltiin yhdessä hollantilaisen Irenen kanssa, joka oli tullut samalla bussilla suunnitelmia seuraavan päivän varalle. Harkittiin menoa Sepilokin orankien rehabilitation centeriin, mutta koska kävi ilmi että sinne pitäisi matkata taksilla aamulla ja summailtiin kuluja päädyttiin lopulta lähtemään kahden yön Kinabatangan-luontospottausretkelle ja toivottiin että saataisiin tällä hieman kalliimmalla retkellä lyötyä monta kärpästä yhdellä iskulla ja nähtäisiin orangit ja nenäapinat kumpaisetkin. Hostellin nainen vielä kertoi elefanttien olevan liikkeellä, ja että olisi täten hyvät mahdollisuudet myös nähdä niitä joten päädyimme retkeen vielä aamuisen pikaisen hintakyselyn jälkeen. Coloradolainen Katie tapasi meidät vielä aamulla ja päätti myös lähteä mukaan, joten meillä oli retkiseurue kasassa.

Meidät noudettiin hostellilta ja matka Sukauhin kesti jokusen tunnin. Paikan päällä majoituimme Sukau Greenview bed & breakfastiin ja ensimmäisenä meillä oli tiedossa iltajokiajelu. Joen rannat oli täynnä erilaisia makakeja ja nenäapinoita.

Alueella oli myös paljon näitä erilaisa hornbill-lintuja, joista makeampi versio oli rhinoceros hornbill.

Ajeltiin pitkän matkaa jokea ylöspäin ja saatiin kuin saatiinkin spotattua parin pygmy-norsun perseet. Ei kuitenkaan saatu kunnollista näkymää ja norsut kaikkosivat jonnekin pusikkoon. Opas osoitti meille kuitenkin saukkojen(?) majapaikan ja saukot kurkistelivat meitä vähintään yhtä kiinnostuneina kuin me tuijotimme niitä. Älyttömän herttaisia kavereita!

Iltajokiristeily suoritettiin pimeän jo laskeuduttua taskulampun varassa. Opas siis bongaili puusta lähinnä lintuja etsimällä taskulampulla samalla, kun ajetaan ohi. Aika mahdoton tehtävä siis, mutta jollain ilveellä hän onnistui spottaamaan pari kolme erilaista värikästä pientä kuningaskalastajaa ja puffed fish pöllön.

Illalla istuskeltiin vielä pelaillen noppapelejä pihaveranalla, kun ohi luikerteli Mangrove spotted cat snake.

"Hyvinnukutun" yön jälkeen heräsimme virkeinä ennen aamukuutta, jotta voisimme lähteä spottailemaan muita aamuvirkkuja. Retki oli suoranaisen onnistunut, sillä edellispäivänä olin kysellyt oppaalta, kuinka usein he näkevät orankeja ja hän sanoi etteivät ainakaan viimeiseen kahteen viikkoon ole nähneet, mutta meillä oli onni matkassa ja metsän mies istuskeli kovin lähellä jokea tiiraillen meitä taas vähintäänkin yhtä kiinnostuneena kuin me sitä.

 Tämän lisäksi näimme borneon ground cockoon, joita oppaan mukaan on vain 3-5 kappaletta, mutta tätä emme kyllä aivan uskoneet enkä löytänyt mitään todisteita tähän viitaten pikaisella google-haulla. Mene ja tiedä! Nähtiin joku toinenkin ihme kanalintu, josta opas oli hieman enemmän kiinnostunut kuin me :) joten nimeä en nyt muista.

Iltapäivän suunnitelmat saivat muutoksen kun opas kyseli pomoltaan lupaa sademetsäkävelyn skippaamiseen, jotta jäisi pidempi aika jokiristeilylle ja meillä olisi paremmat mahdollisuudet nähdä täten noita pygmyfantteja. Menimme kuitenkin joka tapauksessa keskenämme kävelemään tuon sademetsäkävelyn, joka ei ollut mitenkään kovin kummoinen, joten ihan hyvä että skippasimme sen suorittamisen oppaan kanssa, sillä tuohon aikaan päivällä eläimetkin tuntuivat kaikki olevan jossain huilaamassa.

Iltajokiristeily oli succée ja näimme kuin näimmekin hyvän määrän fantteja uimassa jokea ja pääsimme tarkastelemaan mammafanttia pienokaisensa kanssa kovinkin läheltä.

Kaiken kruunasi vielä kun bongasin metsästä kaksi orankia olettaen äiti ja pienokainen nekin, sillä orangit ovat erakkoja mitä nyt kaitsevat lapsiaan parhaimmillaan sen 15 vuotta. Eli kohtalaisen onnistunut parin yön Borneon jokireissu. Näimme kaiken sen mitä toivoimme näkevämme ja näillä bongauksilla skippasimme kohtuu tyytyväisin mielin orankipuiston, vaikka varmaan sekin olisi kokemus itsessään.