Vaeltalua sun muuta

Anteeksi aikaansaamattomuuteni. Viime viikon lauantaina kävimme siis vaeltelemalla lähellä Samoens (?) nimistä kylää. Ymmärsin sähköpostitteluviestien perusteella, että reissu olisi 3,5 tuntinen ja kipuaisimme jollekin kilometrin vuorelle. Oletin, että lähdemme hieman ylempää. Meitä reissuunlähtijöitä oli viisi ja 2 heistä oli meille kaikille vielä tuntemattomat Line ja Pieter. Pieter on belgialainen ja oli tosiaan valinnut kohteeksemme Lac D'Anternen eli Anterne-järven. Paikan päällä selvisi, että lähdemme korkeudelta 1000. Jätimme automme vesiputouksen viereen odottelemaan.



Tästä alkoikin sitten kipuaminen. Joidenkin tuntien kuluttua rupesimmekin Clairen kanssa ymmärtämään, että 3,5 tuntia taisikin tarkoittaa yhteen suuntaan, sillä kohteemme oli aina "seuraavan" nyppylän takana. Matkan varrella jouduimme mm. ylittämään pienen virtauksen hyppimällä kiveltä kivelle, sillä silta oli poistettu talvikauden alta jo. Minun tapauksessani myös itse puropahaseen hyppääminen kuului vaelluksen kohokohtiin, vaikka yritimmekin valita helpoimman ylityspaikan. Kieltämättä kohdasta oli kuitenkin vaikea selvitä kastumatta. (Takaantullessa hyvin koulutettu italialainen vedenpitävillä vaelluskengillä varustettuna kantoi meidät reppuselässä joen yli :P ) Vuoren kipuamista riitti siis monen tunnin ajan. Noin kilometri ylöspäin myöhemmin päädyimme pienoiselle tasaiselle alueelle, jossa oli mm. mökki jossa voisi yöpyä pientä maksua vastaan.



Tässä vaiheessa jalat olivat jo aika tuusan nuuskana, mutta koska järvelle oli enää 200 metriä ("se on tuon nyppylän takana") pinnistimme itseämme vielä vähän ja kipusimme vielä ylös asti. Saavutettu korkeus oli lopulta 2150 metriä. Mutta ongelmathan eivät loppuneet vielä tähän vaan piti vielä päästä alas :). Voin sanoa, että jalkani olivat loppuvaiheessa jokseenkin paskana ja olin onnellinen, kun vihdoin 7,5 tuntia vaelluksen aloittamista myöhemmin saavuimme autolle.

Sunnuntaina en sitten luonnollisesti tehnyt mitään, mutta jalat eivät oikeastaan olleet mitenkään turhan kipeät onneksi.

Maanantai saapui taas aivan liian aikaisin, mutta töissä oli sinänsä fiksun tuntuista olla, kun tajusin jo hieman mitä minun ainakin pitäisi tehdä projektini eteen ja ei tarvinnut olla koko ajan kyselemässä valvojalta apuja. Keskiviikkoon mennessä olin itsekseni kovin hämmentynyt kun kolmena päivänä olin ihan oikeasti tehnyt töitä koko ajan töissä ihan oma-aloitteisesti. :)

Torstaina työpäivää piristi myös luonastunnilla suoritettu kiipeilyreissu. Meitä oli viiden hengen porukka ja lähdimme Sveitsin puolella sijaitsevaan kiipeilyluolaan. Paikka sijaitsi teollisuushallissa ja oli hyvin piilotettu ihmisiltä, jotka eivät osaisi sinne tulla ilman muiden apua. Paikka oli jokseenkin mielenkiintoinen. Ensinnäkään missään ei siis ollut mitään kylttejä paikan olemassaolosta. Siellä kuitenkin oli komeasti ihan hyvä määrä boulderointiseiniä ja persoonallisen oloisia ihmisiä. Yläkerrassa otettiin maksut vastaan ja valittiin kengät korista X, joka piti sisällään ison määrän eripuraparikenkiä. Porukka poltteli sisällä itse luolan yläkerrassa, tämä hämmentävää. Paikan päällä soi reggae. Tilaisuuden salliessa rupeamme nyt siis käymään täällä viikoittain tiistaisin ja torstaisin lounastauolla. Itse kyllä kannattaisin lounastauon pitämistä lounastaukona (NÄLKÄ, jota yksi voileipä ei pidä!!) ja menisin sitten töiden jälkeen kiipeämään. Tähänkin minulla ilmeisesti olisi mahdollisuus aina välillä viikoittain, kun Gabrielle käy jossain köysikiipeily (oma suosikki) paikassa ystäviensä kanssa. Samaa mieltä oli Thomas, joka oli myös mukana boulderointireissulla. Hän ehkä myös voisi lähteä käymään kanssani jossain urheiluliikkeessä josta voisin pikkuhiljaa ostella kiipeilykengät. Itse en ole vielä kiipeilytarvikkeita myyvää liikettä löytänyt.

Perjantaina taasen oli vuorossa illalla luisteleminen. Porukka tuntuu käyvän viikottain Meyrinissä sijaitsevalla luistinradalla. Ostinkin heti 10 kerran kortin paikkaan, sillä kortti ei ollut mitenkään kallis. Mielenkiintoista sinänsä, että luisteleminen suoritetaan näin suomalaisnäkökulmasta aivan liian monen kanssaihmisen kanssa. Reaktionopeus luistellessa siis kasvaa huomattavasti. Paikan päällä oli kyllä vähintäänkin hauska seurata, kun tuttavamme yrittivät luistella ja jarruttaa :). Huvittava kokemus sinänsä, vaikka luistelusta ei noin luisteluna päässyt ihan suuresti nauttimaan liiallisen ihmismäärän ansiosta. Koko ajan piti varoa kuka luistelee eteen ja muksauttaa pian päin.

Luistellessa tuli taas huomattua venäläiset uskomattomat tavat. Venäläisystävämme Artem huomasi espanjalaisen tytön, joka luultavasti oli ensimmäistä kertaa elämässään jäällä ja kohteliaana venäläisenä meni sitten tuosta noin vaan opettamaan tytölle kuinka pitää luistella, uskomatonta. Harmi kyllä romanssi ei kestänyt sen kauempaa, sillä tyttö oli menossa takaisin Espanjaan ja "Nähdään ensi viikolla" ei luonut vastakaikua. Nyt kaikki sinkkutytöt Suomessa HUOM: Noora haluaa muistuttaa, että Venäjä on siinä ihan vieressä! Siis aivan vieressä! Illan päätteeksi kävimme vielä tarkastamassa lähipubini Charly´sin Saint Genissä.

Eilen kävimme shoppailemassa, sillä tarvitsin kipeästi uudet kengät. Löysinkin sitten heti ensimmäisestä kaupasta vahingossa kahdet kengät. Ostin ne molemmat, sillä ensimmäinen palkkakin (anteeksi elämisavustus ;) ) oli saapunut aikaisemmin viikolla. Tein myös lähiaikojen ennätyksen ostamalla 8 paria sukkia. Näillekin oli todellinen tarve jo. :) Ostin myös vahingossa itselleni sveitsiläisen kellon, kun löysin makean avaimenperäkellon. Kello on leppäkerttu, jonka siivet avaamalla näkee kellonajan, se oli niin herttainen. :) Vielä jäin kiipeilykenkiä kaipailemaan, mutta ne löytynevät myöhemmin.

Hayes saapuu huomenissa Geneveen, joten lähden töistä varmaan hieman aikaisemmin häntä vastaan juna-asemalle. Suomeen saavumme siis taasen 20.12. Pirkkalan kentälle. Anssi huom: varaa riittävästi glögiä! Eipä tässä kai sen kummempia :)

TÖÖTTÖRÖÖ

Erittäin sekavan kämppäruljanssin jälkeen olen nyt onnistunut hankkimaan itselleni kohtuuhintaisen majoituksen/majoitukset joululomaan asti. Tänään muutan St Genishin erääseen aivan loistavaan kämppään, mutta jonka kuukausivuokra on ”hieman” liian hulppea minulle. Asunto itsessään on kyllä loistava. Makuuhuone, keittiö, olohuone, suora näköyhteys alpeille, shottilasit, pesukoneet ja muut vastaavat härpäkkeet ja loistavasti remontoitu. Jos pystyisin vannomaan että Hayeskin saisi paikan päältä töitä, kuluttaisin mieluusti rahani tähän asuntoon.. Kuun vaihteessa vaihdan kyseisestä asunnosta yhteen ihan rupukämppään, mutta joulukuun vuokraksi ei lasketa kuin se aika jonka asunnossa olen, eli 18 päivää joten hinta on halpa. Tämän lisäksi yritän etsiä asuntoa, johon muutan tammikuun alusta ja tänään minulle onkin yksi tämmöinen esittely ja toivon että asunto osoittautuu loistavaksi. Kaksi ensimmäistä on siis yksiöitä ja tammikuun alusta yritän saada jotain kimppakämppää (huomattavasti halvempi kalliista vaihtoehdoista).
Lisäksi muuttamalla St Genishin uskon, että kotiin pääseminen iltaisin helpottuu huomattavasti. Prevessiniin, kun ei vie kuin 4 kilometrin pituinen autotie (ranskalaiset eivät tunne semmoista asiaa kuin jalkakäytävä!!) ilman valaistusta. Pari päivää sitten ajelin kyseisen tien iltamyöhään fillarilla, jossa huomasin että valo ei toimi... toivoin kovasti, että pyörä olisi asianmukaisesti varustettu heijastimilla, sillä asusteenikin olivat kovin tummat. Onneksi Prevessiniin ei liioin kukaan halua, joten tie ei ole mikään vilkkaimmin liikennöity. Silti kaipasin heijastinliiviä pukineeksini. Tietä en luonnollisesti nähnyt oikeastaan lainkaan ja ajoin summanmutikassa eteenpäin ja toivoin ettei tiessä olisi mitään kuoppia tai ihmeellisiä kohoumia. Lisäksi metsästä kuului ihmeellistä rapinaa, jonka oletin peuroiksi, sillä olen jo yhden peuran Cernin lähistöllä nähnyt. Välttyäkseni yhteentörmäykseltä peuran kanssa ajelin siis pimeää tietä ja viheltelin kovaan ääneen mennessäni neljän kilometrin matkan. kiitin, että minulla oli sentään pyörä, jotta neljän kilometrin matkaan ei mennyt aivan niin pitkää aikaa.
Päivä tämän jälkeen menin töiden jälkeen Meyriniin, josta italialainen kämppätoverini lupasi minut heittää kotiin, jottei minun tarvitsisi kävellä kotiin (tätä pimeää tietä). Ikävä kyllä hän oli unohtanut supertärkeän illallisensa 60 fyysikon kanssa ja kyydin saaminen ei sitten onnistunutkaan ja huomasin hänen mailinsa vasta iltamyöhään (koska puhelimeni ei ilmeisesti toimi aivan kauhean hyvin). Päätin reippaana tyttönä kävellä Prevessiniin kääntyvän liikenneympyrän luo ja liftata siitä kotiin. Kreikkalainen ystäväni ei oikein uskonut että selviän matkasta ja antoi varmuudeksi minulle numeronsa, mikäli kukaan ei minua noukkisikaan. Asiasta ei syntynyt kuitenkaan ongelmaa, sillä kolmas prevessiniin menevä auto minut jo noukki. Nämä kyseiset ongelmat sentään häviävät kun pääsen muuttamaan St Genishin, sillä sinne kulkevat jopa linja-autot :D. Lisäksi St Genishin kulkee myös valaistu kävelytie (uskomatonta??). Juuri kävelyteiden puute asutuskeskusten ulkopuolella hämmentää minua ulkomailla matkustaessa eniten. On se kumma, että ihmisten on pakko ostaa autoja, sillä käveleminen on suorastaan hengenvaarallista ulkomailla, vaikka matka olisikin vain pari kilometriä, mutta osa siitä osoittautuu autotien varressa käveltäväksi. Tämähän ei tietenkään riitä, sillä eihän kaikkialla suomessakaan kävelyteitä ole, mutta suomalaiset ovat vähintäänkin tottuneita siihen, että tien vieressä joku tepustaa eivätkä ole heti tööttäilemässä torviaan!
Torvien tööttäileminen kiristää myös suomalaisen luonnonrauhaan tottuneen tytön mieltä eteläeuroopassa matkustaessa. Mikäli sattuu vahingossakin löytämään hieman rauhallisemman paikan niin joku keksii aina pilata tämän hiljaisuuden törppöilemällä ja juhlistamalla esimerkiksi Algerian jatkoonpääsyä jalkapallon mm-kisoihin toitottamalla torvea vähintään 45 minuuttia ja ajelemalla autoa ympäri geneveä hätävilkut vilkkuen ja tuulettaen algerian lippua auton ikkunasta. Mikäli tämä ei ole syy, niin vähintään joka toinen minuutti edessäoleva autoilija törppöilee muka niin paljon, että hänelle on vähintäänkin töötättävä torvea. Huooh, kulttuurierot!
Tässä tärkeimmät kuulumiset. Viikonloppuna lähdemme ilmeisesti hieman vaeltelemaan ja täytyy myös panostaa hieman yliopistotehtäviin, jotka ovat hieman rästissä.. ei ole oikein ehtinyt miettimään asiaa, kun on ollut asunnon etsintä lähinnä mielessä..

Ai niin, rupean epäilemään että edellinen vuokranantajani onkin joku parfyymikauppias, sillä huomasin uuden erän hajuvesipulloja hänen luonaan. Luku kasvoi varmaan päälle viidenkymmenen pullon..

Lyon

Tämän viikon tiistaina meidät oli kutsuttu ensimmäiselle fondue-illalliselle saksalaisen Tonin kotiin. Fondue piti siis sisällään leipää, jota sitten kastettiin erittäin juustopitoiseen viini- ja valkosipulikeitokseen, käytännössä siis leipää kastettuna kuumaan juustoon. Tämä on ilmeisesti kovin sveitsiläinen tapa ja on olemassa myös esim. suklaafondueita ja lihafondueita. Paikan päällä meitä oli kymmenisen henkilöä (suurin osa käsittääkseni tekniikan opiskelijoita) ja fonduen jälkeen katsoimme vielä elokuvan Napoleon Dynamite.

Viikolla ei mitenkään hirveästi tule tehtyä töiden lisäksi, mikä lienee ymmärrettävää ainakin vielä näin alkuvaiheessa. Myöhemmässä vaiheessa toivon kehittäväni jopa jonkin asteen sosiaalista elämää. Keskiviikkona tein kouluhommia hieman ja torstaina olin sen verran väsynyt että otin töiden jälkeen pienet torkut. Torkkujen jälkeen lähdimme Fabion kanssa käymään läheisellä järvellä kävelyllä.

Perjantaina jokunen kämppäviritelmä meni hieman puihin :/ mutta toivon löytäväni vielä asunnon. Tarkoitus oli myös tänään käydä katsomassa erästä asuntoa, mutta ilmeisesti puhelinliittymäni ei aivan toimi ja lisäksi puhelimestani on saldo loppunut (samperin prepaidit) eikä näin sunnuntaina oikein mikään ole auki. Lisäksi olen internetin saavuttamattomissa, joten en voi tehdä uutta latausta internetitsekään.

Perjantaina menin Clairen kämpille yöksi, sillä suunnitelmien mukaan lauantaiaamuna lähdimme kahdeksalta kohti Lyonia kahden italialaisen (Gabrielle ja Massimo) ja yhden intialaisen (Rashidin) kanssa. Intialaiset ovat hassuja. Rashid on kuin mikäkin pikkupoika ja koko ajan ylittämässä aitoja, joiden yli ei saisi mennä ja painamassa nappeja, joita ei saisi painaa. Kuulin, että tämä on kovin yleinen tapa intialaisille.

Lyonissa vierailimme aluksi amfiteatterissa. Itse asiassa näitä rooman aikaisia amfiteattereita oli kaksi. Paikka oli käsittämättömän hieno. Tämän jälkeen vierailimme viereisessä basilikassa (onkohan tämä korrekti suomenkielinen nimi), joka oli myös käsittämättömän hieno ja tarkkailimme Lyonia täten yläpuolelta. Tämän jälkeen laskeuduimme lukuisat portaat rinnettä alas ja vierailimme vanhassa kaupungissa ja lounastimme myös siellä. Tähän kaikkeen vierähtikin aikaa jo helposti 5-6 tuntia.

Seikkailun oppina oli ainakin, että mikäli italialainen pysähtyy ravintolan eteen ja vaikuttaa jotenkin kummalliselta mutta ei varsinaisesti sano mitään, tarkoittaa yleensä että hän ei kehtaa sanoa jotain. Ensimmäisellä kerralla tämä tarkoitti, että en oikeastaan haluaisi mennä tähän ravintolaan (mutta en kehtaa sanoa sitä sisäänheittäjän ollessa vieressä) ja toisella kerralla kummallinen ravintolan edessä hortoilu tarkoitti ”onkohan tässä paikassa vessaa, sillä nyt pitäisi todella päästä..”. Kummallakaan kerralla vastausta ravintolaan/kahvilaan menosta ei ole odotettavissa, vaikka suomalainen tyttö tivaisi kuinka suoraan, että voisitko nyt kertoa haluatko tähän paikkaan vai ei. Italialaiset, ota niistä nyt mitään selkoa. Taidan tarvita vielä hetken italialaiseen kulttuuriin tottumista ennen kuin lähden sinne vierailemaan…

Vanhassa kaupungissa hortoilun jälkeen kävimme vielä pyörimässä uudessa keskustassa ennen reissua takaisin Geneven suuntaan.

Viime yönä sain vihdoinkin nukkua kunnolliset 12 tunnin unet ja heräsin kymmeneltä aamulla! Tämä ei ilmeisesti siltikään riittänyt, sillä suihkun ja vuokranantajani tarjoileman keiton jälkeen (tähän ei siis mitenkään voinut kulua montaa tuntia) nukahdin ja heräsin vasta puoli kolmelta. En tiedä kuinka kauan nukuin näillä päiväunillani, mutta epäilen että olen voinut nukahtaa jopa ennen kahtatoista. Tämän jälkeen kömysin alakertaan, sillä olin sopinut edellisenä iltana Fabion kanssa, että lähdemme tänään käymään läheisellä linnakkeella. Fabio oli ahkerana poikana ollut hereillä jo kahdeksalta ja kirjoittanut lopputyötään, koska arveli minun saapuvan minä tahansa minuuttina. Näin ei kuitenkaan käynyt vasta kuin lähempänä kolmea :P. Ihmettelin myös miksei Claire ollut soittanut, sillä olimme sopineet että hän soittaisi mutta ilmeisesti sveitsiläinen liittymäni ei tosiaan toimi ranskan puolella täydellisesti.

Päätimme lähteä kuitenkin käymään vain läheisellä kukkulalla kävelyllä, sillä kello oli jo yllättävän paljon. Siinä tämä viikko pääpiirteisyyksissään. Nyt taidan taas painua kiusaamaan Fabiota ja kyselemään pizzan perään, sillä leipomovierailuni tälle päivälle jäivät myös kovin vähäisiksi unen määrän takia.

Tuoksuja

maanantai:
Jokainen itseään kunnioittava ranskalainen nainen omistaa vähintään 25 pulloa hajuvettä. Tämän opin aivan hetki sitten, kun kävin uuden ”vuokranantajani” kylpyhuoneessa. Vaihdoin siis tänään asumaan Madeleinen kotiin hänen tyttärensä vanhaan huoneeseen, koska hostelli on täyteen buukattu (tai käytännössä sieltä kai saisi huoneita, jos kävisi ilmoittautumassa joka aamu odotuslistalle ja olisi valmis joka aamu pakkaamaan tavarat huoneen vaihtoa varten). Ehdin juttelemaan Madeleinen kanssa vain vähän aikaa enkä siis kerennyt kysymään jatkosta. Madeleinella kuitenkin olisi vapautumassa alakerrasta toinen huone (jossa tällä hetkellä on joku italialainen poika) 21. päivä. Puhelimessa hän sanoi, että voisin asua siinä huoneessa sen aikaa, kun etsin toista asuntoa. Nyt on kuitenkin olemassa tietysti se tosiasia, että Hayes tulee kuun lopussa tänne ja tuntuu olevan harvinaisen vaikeaa löytää vuokra-asuntoa, jonka huoneeseen voisi asuttaa kaksi henkilöä (vuokranantajat ovat jostain syystä kummallisen usein tätä ajatusta vastaan). Tänään löysin erään, johon voisi muuttaa kaksi, mutta vuokra-aika alkaisi vasta tammikuussa. Lähetin myös vaihteeksi kyselyä eräästä toisestakin asunnosta (yksiöstä), mutta en tiedä oliko siinä edes tuplasänkyä saati kuinka iso se on. Tämä toinen olisi kuitenkin jo vapaana viikonkin päästä, joten toivon kovasti että se olisi järkyttävän suuri ja siinä olisi myös järkyttävän suuri sänky. :D

Noniin, en ole siis ehtinyt kertomaan Madeleinelle mitään Hayesista , mutta pääasia kai on että minulla on nyt asunto (tai huone ilman keittiömahdollisuuksia ennen kuin muutan alakertaan) ainakin siihen asti, kunnes Hayes tulee. Totesin kyllä tänne tultaessa taas kuinka paljon mieluummin haluaisin asunnon, joka on lähellä työpaikkaa, sillä tämä on vain 2 kilometriä töistä.

Viikonloppu oli kohtuullisen loistava. Lauantaina kävelin ensi töikseni Ranskan puolelle St. Genishin (josta yritän tällä hetkellä etsiä asuntoa) ja yritin etsiä sieltä kahvilaa. Kahvila jäi löytymättä ja Claire saapui paikalle. Hän oli puolen matkaa tullut jonkun ukon kyydissä, joka oli vain noukkinut hänet tien varresta kysellen tarvitsisiko hän kyytiä. Tämä oli sinänsä hyvä, niin minä en joutunut odottelemaan kauempaa. Suuntasimmekin kohti CERNiä, sillä minulla oli karmaiseva kahvin kolotus hampaassa. Tässä tapauksessa suunnata kohti CERNiä tarkoitti peukalon nostaminen ylös (seuraava bussi olisi tullut vasta tunnin päästä. OK, cern ei ole niin kaukana, etteikö sinne olisi voinut kävellä mutta..) ja kyydin nappaaminen joltain avuliaalta mieheltä. (Ranskassa on muuten käsittämättömän helppo liftata, liekö syynä toimimaton julkinen liikenne)

Kahvin jälkeen lähdimme tutkailemaan CERNin näyttelyitä. Ensimmäisenä oli vuorossa enemmän tai vähemmän interaktiivinen Microcosm-näyttely ja sen jälkeen menimme Globeen. Molemmat näyttelyt käsittelivät tavalla tai toisella universumia tai CERNiä. Näyttelyistä ei sinänsä muuta kerrottavaa kuin eräs hämmentävä tapaus. Olimme siis Globessa juuri astuneet erääseen huoneeseen ja tiirailimme seinällä olevia kirjoituksia, kun yhtäkkiä eteemme juoksi pieni tyttö kysyen ranskaksi ”Avez-vous les questions?” tai jotain vastaavaa, joka tietenkin tarkoittaa että onko teillä kysyttävää. Hämmennyin tilanteesta ja epäilin ranskan kielen taitojani, mutta päätin kuitenkin vastata tälle tytölle, ”ei kysyttävää” ihan vaan jotten nolaisi itseäni tietämättömyydellä näinkin pienen tytön edessä. Seuraavassa huoneessa meille selvisi ”toiselta oppaalta” että kyseinen 6-vuotias Katja oli ilmeisesti erään toisen oppaan tytär –tuleva fyysikko. Emme epäilleet viimeistä pätkän vertaa. Jälkeenpäin harmitti, ettemme ottaneet tytöstä kuvaa. 6-vuotias tyttö kertomassa meille BIG BANGistä. Jahas, Fabio tuli nyt kotiin, ja kuten italialaisiin tapoihin kuuluu, skandinaavityttöä ei voi jättää pulaan, vaan hänelle pitää tarjota vähintään pizzaa ja kyyti aamulla töihin. Joten tämä kuittaa.

Torstai:
Jatketaan kertomalla siis viime viikonlopusta. Näyttelyiden jälkeen lähdimme Geneveen bussi-ratikkakyydillä. Suuntavaistomme johdatti meidät rantaan, josta löysimme Geneven tunnetuimman maamerkin eli korkean suihkulähteen. Rannassa ihmetellessämme näimme etäällä rinteessä jonkinnäköisen hienon näköisen rakennuksen ja päätimme että seuraava kohteemme olisi se. Matkan varrelta löysimme myös sattumalta ”kuuluisan” kukkapenkkikellon. Kelloista puheen ollen, kuulin huhua että Rolex olisi kotoisin Genevestä. Mutta sitten taas takaisin rakennukseen, joka osoittautui Pyhän Pietarin Katedraaliksi (jos ymmärtänen nimimuunnokset englannista suomeen oikein). Makea hökötys ja sisältä löytyi mm. makeita kattofreskoja. Meinasimme jo lähteä ulos paikasta, kun huomasin että katedraalin sisällä myytiin lippuja, johonkin jotka sitten osoittautuvat pääsylipuiksi katedraalin torniin. Sinne siis suuntasimme. Portaat eivät vielä ylös mennessä tuntuneet niin järkyttävän jyrkiltä, mutta alaspäin tullessa tajusin että etureidet huusivat olemassaoloaan. Ja portaitahan oli riittävästi, mutta saimmepahan hyvät näkymät korkealta. Tämän jälkeen menimme vielä käymään katedraalin alla olevassa arkeologisessa museossa, jossa kaivaukset ovat jatkuneet jo kolmisenkymmentä vuotta. Katedraalin yhteydessä olisi vielä ollut reformaatiomuseo, mutta jätimme sen suosiolla tällä kertaa väliin. Siinä oli pääpiirteissään lauantaimme.

Sunnuntaina oli tarkoitus lähteä uudestaan tutkimaan Geneveä, mutta koska olin päätynyt Clairen luokse yöksi ja aamulla Rachid ja Massimo alkoivat keskustelemaan Annecyyn lähtemisestä, suunnitelmat kokivat muutoksen. Olin kuullut huhuja, että Annecy olisi kaunis paikka ja sitä kutsutaan Alppien Venetsiaksi. Annecy on ehkä noin tunnin matkan päässä ja paikka oli erittäin kaunis erityisesti syksyn väriloistoon pukeutuneena. Kipusimme rinteessä olevaan linnaan, jonne oli kerätty taidenäyttely. Linna oli jokseenkin hulppea, jos vertailee suomen linnoihin. Vessojakin näin kaksi varustettuna kolmella pytyllä per huone. Tosin linnaa oli aika hulppeilla rahamäärillä myös kunnostettu ilmeisesti lähiaikoina, joten ihmekö tuo. Yläkerroksen ikkunoista aukesi kadehdittavat näköalat! Aika Annecyssä jäi ikävän lyhyeksi myöhäisen matkaan lähdön takia, mutta olen varma että tähän kaupunkiin on mentävä takaisin viimeistään kesällä!

Tosiaan, kirjoitukset jäivät hieman kesken viime kerralla kun alakerran italialaispoika tuli kotiin ja piti käydä esittäytymässä hänelle. Hänen nimensä on siis Fabio ja kovin herttainen italialainen on. Kuinka ollakaan hän opiskelee lääketieteellistä fysiikkaa. Tosin en käsitä miten hän on päätynyt opiskelemaan lääketieteellistä fysiikkaa, sillä näin kuvia parista hänen maalauksestaan ja hän on ilmeisen hyvä sillä saralla. Hän on myös ehkä sarkastisin henkilö, jonka olen ikinä tavannut. En odottanut pätkän vertaa, että italialaiset voivat olla niin sarkastisia, joten ensi tapaamisella minun oli kovin vaikea käsittää milloin hän puhuu totta ja milloin ei. Joka ikisellä kerralla näistä hän ei puhunut totta :D. Hän heittää minua nyt sitten joka aamu töihin tietysti, vaikka se tarkoittaakin että hänen täytyy herätä normaalia aikaisemmin (minä kun en välitä mennä töihin kovin myöhään).

Kirjoitettavaa riittäisi vielä, mutta uni rupeaa painamaan siihen malliin, että parempi yrittää jatkaa joku toinen päivä.

Viikonlopun autuus

Luojan kiitos, on viikonloppu. Tänään on perjantai ja ei suoraan sanottuna kiinnosta lähteä mihinkään. Claire tuli totutusti töiden jälkeen juomaan teetä tähän, mutta se olikin illan villein juttu. Huomenna tosin ajateltiin, että tavataan Ranskan puolella St.Genissä aamusella ja mennään käymään suklaapuodissa ennen kuin lähdetään tutkimaan Geneveä, kun sielläkään ei ole ehtinyt käymään. Ai niin, tänään tapahtui niin hieno juttu, että sain übermakean CERNin fillarin nro 536(?) käyttööni panttia vastaan. Jee!

Mitähän muuta uskaltaisi kertoa. Olen saanut nyt jokseenkin selkeän / epäselkeän kuvan siitä mitä minun olisi tarkoitus tehdä täällä (tosin en tiedä miten se tehdään). Tarkoituksena olisi siis käyttää olemassaolevaa LabVIEW:llä tehtyä mittausohjelmaa ja hieman muokkaamalla saada siitä toimiva myös toisenlaiselle mittausdatalle. Kyseessä on superkonduktiivisten magneettien quenchin (en tiedä mikä oikea sana tälle on suomeksi) analyysiohjelma. Toisin sanoen nyt olen jokusen päivän kahlannut töissä LabVIEW-kirjoja lävitse. Kyseistä ohjelmaahan tuli aikoinaan käytettyä VTT:llä, kun loin siellä mittausohjelman mutta tällä kertaa ympärillä on onneksi ohjelman osaavia henkilöitäkin auttamassa.

Koska aikoinaan tuli käytettyä LabVIEWtä ehkä vähän omaoppisella tavalla en tiedä teenkö asiat nyt aivan niin kuin ne olisi järkevintä tehdä. Lisäksi lähtökohtana on tietenkin jo valmis laaja ohjelma, jonka toimintojen ymmärtämiseen voi mennä hetki. Vielä kun Hubert ja Cedric ovat pelotelleet, että henkilö joka aikoinaan on ohjelman luonut on ajatellut kokonaisuudet jotenkin omalaatuisella tavalla. (Ja tämän jälkeen vielä Hubert ja Cedrickin tietysti ovat laittaneet omat näppinsä ohjelmaan) Joten saapa nähdä minkälaista sekasortoa löydän, kun rupean tarkastelemaan miten ohjelma on luotu.

Työkulttuuri on todellakin erilainen kuin Suomessa. Yhtenä seikkana voisi esimerkiksi mainita, että koska itse osastollani on lähellä venäläisiä ja ranskalaisia (ja heidän tapoihinsa oppineita norjalaisia) täytyy ensi töiksi aamulla kätellä jokaista jonka tapaa. Aluksi tämä tuntui vähän oudolta, mutta nyt olen jo luovuttanut ja päättänyt kätellä (tosin vain kaikki meidän kerroslaiset, sillä alakerroissa tätä ei tapahdu), mutta naureskelemme kyllä huonetoverieni kanssa tälle joka aamu.

Hostellin joudun siis jättämään ensi viikolla, mikä on sinänsä sääli sillä ikkunasta näkyy lumiset Alpit ;).

Hostellin joutuu jättämään näillä näkymin myös puolalainen poika, jota en ole nähnyt vaan vain sähköpostin välityksellä säikäytellyt. Lähetin eräälle puolalaiselle, joka etsi asuntoa, sähköpostia että olisin myös kiinnostunut löytämään kimppa-asuntoa, koska hostellini on täyteen buukattu. Tämän seurauksena hänen ystävänsä lähetti hetken päästä minulle hätääntyneenä mailia, että olenko tosissani sillä hänen varauksensa on vain sunnuntaihin asti ja hän oli vain ajatellut pidentää varausta. Tämän jälkeen olen silloin sun tällöin lähetellyt kuulumisia tälle ensimmäiselle puolalaiselle vaikken ole häntä edes nähnyt. Tänäänkin hän lähetti muun muassa päivän päätteeksi sähköpostikyselyä, kuinka ensimmäinen viikkoni meni. :)

Olen myös huomannut tämän viikon aikana erittäin hyvin venäläisten miesten kohteliaisuuden. Joka ikinen venäläinen on aivan hemmetin kohtelias, kaikki muun maalaiset törppöilee vain ja kävelee ovista ensin mutta YKSIKÄÄN venäläinen ei missään nimessä kävele ovesta ennen naisia. Luulis olevan sielläkin lukijoilla opittavaa venäläisistä :P.

Olemme myös tavanneet jo kohtuullisen monta muuta suomalaista (ja itse olen bongannut monta takuuvarmaa suomalaista :) ). Tässä kai tämä, kun ei nyt tule enempiä asioita mieleen.

Vielä pieni loppufakta CERNistä:
LHC:n jääkaapissa voisi pitää sisällään 150 000 jääkaappia täynnä makkaroita ja lämpötila olisi kylmempi kuin ulkoavaruudessa (Toim huom. faktan paikkansa pitävyyksistä en lähde vastuuseen).

Töissä maailman isoimmassa jääkaappiprojektissa

Ensimmäinen työpäivä aukeni, sillä että menin ensiksi CERNin ravintolaan ihmettelemään aamupalaa. Ihmettelyä riittikin, sillä aika heti tajusin että aamupalan selitykset oli vain ja ainoastaan ranskaksi. Aamupala itsessään oli ties mitä ihanuuksia. Valitsin tarjoiluista siis parhaimman näköiset croissantit sun muut ja maksoin kerrotun summan mukisematta. Tämän jälkeen kävelin CERNin respalle venailemaan kuka tulisi noutamaan meidät kaikki aloittavat paikan päältä. Paikan päälle kerääntyi noin 25 henkilöä ja meidät ohjattiin auditorioon. Kukaan ei tietenkään millään tavalla eurooppalaiseen tapaan selittänyt mitä tapahtuu, vaan kolme-neljä henkilöä rupesi ihmisten odotellessa ottamaan henkilöitä yksi kerrallaan eteen istumaan pöydän ääreen. Me olimme Clairen kanssa tietenkin valinneet takarivin ainoat pehmeät penkit, sillä odotimme että meille oltaisi pikemminkin pidetty jonkin sortin esitelmä tai vähintään henkilöt edessä olisivat esitelleet itsensä, mutta tätä oli turha odottaa.

Omaa vuoroa odottelimme hetken ja sitten sinne eteen vihdoin päästyä selvisi päivän aikataulu. Paikkoja pitäisi kierrellä omatoimisesti (CERNin alue on jäätävän iso) A4-lapun kertoessa kaikki tarvittavat toimenpiteet. Aloitimme Clairen ja Massimon kanssa noutamalla kulkukorttimme avainnauhoineen. Yllättävän hyvin onnistunut otos noin maanantaiaamuksi :P.

Tämän jälkeen Massimo heitti meidät jonkun sihteerimme luokse (Massimo on ollut täällä jo aikaisemmin täällä kesäopiskelijana, joten ei ollut aivan yhtä pihalla kuin me), joka sitten tunki meille pankkilappuja sun muita tunnuksia verkkoon. Sihteeri soitti myös paikalle tulevan valvojani Hubertin (ranskalainen pitkätukkanen heppu), joka vaikuttikin oikein mukavalta heti alkuun. Hubert sitten kierrätteli meitä hieman ympäriinsä pankissa avaamassa tiliä sun muuta. Kävin hakemassa myös lapun CERNin pyörän lainaamista varten yms vastaavia asioita. Tämän jälkeen lähdimme omalle osastollemme, joka osoittautui olevan kaukaisimmassa mahdollisessa CERNin nurkassa eli Prevessin-sitella. Tämä sijaitsee siis Ranskan puolella noin nelisen kilsaa CERNin päärakennuksesta. Luonnollisesti rakennuksien väliä siis liikutaan joko shuttle-bussilla tai autoilla. (Tässä vaiheessa myös kiitin itseäni, etten ollut keksinyt vielä mitään asuntoa, sillä ne olisivat joka tapauksessa olleet liian kaukana)

Hubert kierrätti minut joka ikisen meidän osastomme/kerroksemme tyypin luona henkilökohtaisesti tapaamassa jokaisen uuden työtoverini. Tämä oli hieman outoa, sillä Suomessa tätä ei todellakaan tapahdu. Kaikki kyllä esitellään, mutta ei aivan tällä intensiteetillä. Kenenkään nimet eivät luonnollisesti jääneet päähän.. Minulle esiteltiin työhuoneeni, jossa olen venäläisen (Dmitrin?) ja ranskalaisen (?) Cedricin kanssa. Molemmat vaikuttavat todella mukavilta ja heittävät kaikenlaista läppää koko ajan keskenään.

Clairen työhuone on kaksi kerrosta alempana, mikä on kyllä hienoa niin on joku toinenkin samassa rakennuksessa, joka on yhtä pihalla kuin minä. Olenkin nyt näinä kolmena päivänä lähtenyt Clairen työtovereiden mukana päärakennuksille syömään aina lounastauolla. Lounastauot ovat periaatteessa tunnin mittaisia, käytännössä tämä tarkoittaa +1 tunnin mittaisia, sillä meneehän matkoihinkin aikaa. Ja kahviahan on myös pakko juoda ja asioita hoitaa päärakennuksilla, kun nyt kerta siellä ollaan.

Meidän 9 tuntiseen (!!!!) työpäivään kuuluu myös kaksi kahvitaukoa. Kahvitauolle luonnollisesti haetaan omasta kerroksesta joka ikinen työtoveri ja joku porukasta aina maksaa joka ikisen kahvin. En tiedä mikä järki tässä on, mutta niin se vain menee. Ensimmäisellä kahvitauolla olin kerrokseni 5 ranskaa puhuvan hepun kanssa ja totesin että kovin paljon ranskaa täällä puhutaan... Onneksi osastollamme on myös 3 norjalaista, jotka he sitten puolestaan puhuvat minulle norjaa (no okei, yksi tyyppi kysyi minulta yllättäen norjaksi puhunko ruotsia). Tänään naureskelin mielessäni, että venäjää en onneksi ole vielä joutunut täällä puhumaan vaikka pari venäläistäkin osastolta löytyy. Kielisekamelska on siis taattu ranskalla, suomella, englannilla ja norjalla sekoitettuna.

Mitähän muuta. Olen käynyt kiertämässä SM18-osastolla katselemassa superkonduktiivisia magneetteja ja niiden testausympäristöä. Tänään kävimme myös katsomassa kontrollikeskusta, joka koostui isosta huoneesta, joka oli jaettu neljään projetkin mukaan jaettuun osaan, joissa jokaisessa siis istui kasa operaattoreita (=henkilöitä) näytön ääressä. Meille myös selitettiin yleisesti LHC:n toimintaa ja joka ikinen kerta olen aivan hämmästynyt koko projektista ja tulee sellainen olo, että CERN on hemmetin mielenkiintoinen paikka olla töissä. Tänään kävimme myös katsomassa WWW-plakaattia ja käytäviä missä tämä kyseinen wiuwauwou on keksitty.

Selvitin myös missä CERNin kirjasto on ja kyselin pääsyä nettikirjoihin, sillä tällä viikolla alkoi kotiyliopistossa myös webbikurssi, jossa olisi hyvä olla pääsy noihin ekirjoihin (ja missä vaiheessa minä tämän kurssin kerkeän suorittamaan, kysyn vaan?).

Mitähän tästä nyt vielä osaisi sanoa. CERN on oma pikkumaailmansa täällä Ranskan ja Sveitsin rajalla (jonka ylittämistä ei kukaan valvo koskaan) omine palokuntineen, pankkeineen, posteineen ja lastentarhoineen. Talojen numeroinnissa ei ole mitään logiikkaa ja jos haluat löytää jonkun tietyn rakennuksen vaihtoehdoksi jää vain syöttää numero esim. nettisivulle löytääksesi sen. Odotan innolla, että pääsen tutustumaan CERNissä oleviin näyttelyihin (ehkä lauantaina) MicroCosmiin ja Globessa olevaan muistaakseni fysiikan historia näyttelyyn. 20. päivä (jos en kauheasti valehtele) on myös kovin tärkeä, sillä silloin LHC:ta yritetään käynnistellä taas uudestaan.

Pienenä faktana CERNistä, että täällä käytetään yhtä paljon sähköä kuin koko Genevessä yhteensä. Isoja testejä yritetään myös suorittaa pikemminkin kesällä kuin talvella, sillä silloin sähkönkulutus jakautuu paremmin, kun geneveläiset eivät tarvitse niin paljoa sähköä asuntojensa lämmittämiseen. Nyt tehdään kuitenkin poikkeus suorittamalla testejä näinkin lähellä talvea, sillä fyysikoilla on hätä näyttää, ettei miljoonia ole kulutettu hukkaan vaan tunneleissa saadaan vähintäänkin säteet liikkumaan :D.

Läheisellä Jura-vuorille satoi myös lunta heti alkuviikosta yön aikana. Tämä on todella aikainen vaihe, sillä yleensä lumi sataa vasta puolivälissä marras- tai joulukuuta (olen kuullut kaksi eri versiota, joten en ole varma).

Tänään löysin myös paikan, jossa voin yöpyä ensi maanantaista lähtien. Olin aika onnekas. Paikka on vain parisen kilsaa töistä paikassa nimeltä Prevessin-Moens Ranskan puolella. Varsinaisesti kyseisellä vuokranantajanaisella oli huone vapaana vasta 21. päivä, mutta kun hän kuuli että olen koditon maanantaista lähtien, hän lupasi että voin tulla nukkumaan hänen tyttärensä vanhaan (pieneen) huoneeseen, ettei tarvitse nukkua taivasalla. Tästä voin sitten siirtyä tähän toiseen huoneeseen, mikäli se miellyttää ja etsiä vaikka samalla uutta paikkaa. Huoneen vuokra on todella alhainen alueen hintatasoon nähden (450 euroa) ja sijainti loistava työpaikan kannalta, joten luulen ottavani huoneen oli se minkälainen murju tahansa, mutta eipähän tämä nykyinenkään kovin kummoinen ole.


Voi kuitenkin olla, että muutan siitä myöhemmin jonnekin muualle varsinkin, jos huone ei ole sopiva kahdelle henkilölle (Hayes huom). Mutta nyt on suurin asuntopula selvitetty ja voin katsella rauhallisemmin mielin uusia asuntoja.

Tähän kuittaan tällä kertaa, sillä kellokin rupeaa olemaan jo liikaa ja ei tee mieli kiroilla taas huomenna kellon soidessa.

Ensituntemuksia CERNistä

Sunnuntai-ilta:
Tänään matkustin sitten Geneveen. Paniikki meinasi iskeä Leenalta ja Kurtilta lähtiessä, että onko minun nyt ihan oikeasti pakko lähteä.. otin junan Dielsdorfista Zürichin kautta Geneveen ja Geneven juna-asemalla aloitin sitten ihmettelemään, että mitä ihmettä seuraavaksi. Kurt oli tulostanut minulle kauniisti bussi- ja ratikka-aikataulut, mutta ensimmäiseksi lapussa luki että kävele ensin 6 minuuttia ja sitten tulet ratikkapysäkille. Pienen ahdistuneisuuspohdiskelun jälkeen päätin yksinkertaisesti kysyä ohikulkevalta naiselta, että mihin päin minun pitäisi kävellä. Hän arveli minulle suunnaksi heti oikeaan asemalta, vaikkei ollutkaan läheskään varma. Suuntasin siihen suuntaan ja yllättävän ehkä vain minuutin kävelyn jälkeen (siis aivan aseman kulmalla) löysin kun löysinkin jo ilmeisesti halutun pysäkin. Sitten menin ihmettelemään pysäkille, että mihin suuntaan minun pitäisi hypätä ja kuinka ihmeessä lippuautomaattikaan toimii, kun nappia painamalla ei tuntunut tapahtuvan mitään. Onneksi sain näihinkin kysymyksiin helposti apua kysymällä ja hetken päästä istuin ensimmäisessä kulkuvälineessä. Kerran vielä vaihdoin, mutta se oli kohtuullisen helppoa kun pysäkillä seisoi bussi jossa luki määränpäänä CERN. Bussissa joku nainen selvällä ranskankielellä kysyi minulta, että oletko menossa matkalle. Pyysin häntä toistamaan ja vastaukseksi en siltikään osannut sanoa kuin ”oui, oui”. Samanlainen ”kylläkyllä”-keskustelu toistui CERNin portilla, kun tajusin että yö/iltavartija ei puhunut muita kieliä kuin ranskaa ja kommunikointimme kului lähinnä niin, että minä sanoin oui ja hän sanoi jotain muuta. Taisin kyllä jotain hostelliin menemisestä mainita ranskaksi… yllätyin itsekin kyllä, että tajusin suurimmaksi osaksi mitä hän puhui, vielä kun saisi tuon oman kielellisen ulosannin toimimaan…

Seuraavaksi kävelin sitten CERNin alueelle, joka itsessään ei ole niin kummoisen näköinen. Pulju on pystytetty joskus 60-luvulla ja tämän jälkeen rakennuksille tuskin hirveästi mitään on tehty. Alueen hienoin (lue: modernein tai uusin) asia (jonka tähän mennessä olen nähnyt) on lähinnä kai CERNin eteen pystytetty innovaatio maapallo, jonka merkitystä en ole vielä ehtinyt selvittämään. Kävin hostellihuoneessa toteamassa, että huonetoveria ei ole ja suuntasin lähes saman tien ulos, sillä epäilin että jostain / mistä tahansa olisi löydettävä ruokaa takuuvarmasti lähenevää nälkää ajatellen. Pääsin alueen ulkopuolelle ja päädyin ihmettelemään italialaisen Silvian ja espanjalaisen Cesarin kanssa josko ainoa mahdollinen ruoanmetsästyspaikka olisi viereinen Esso. He odottelivat bussia Ranskan puolelle matkalaukkuineen, mutta kyyti saapuisi vasta 1,5 tunnin päästä. Onneksemme Claire (toinen suomalainen tyttö Lappeenrannasta) soittikin minulle ja hän lupasi tulla hakemaan minut illalliselle heidän luokseen Ranskan puolelle ja samalla tämä minun tapaamani pariskuntakin sai kyydin kotiin. Clairen ja hänen kämppiksensä italialaisen Gabriellen kanssa ajoimme Jura-vuorelle ihmettelemään Geneven takana avautuvia lumisia Alppeja. Mont Blanc näkyi myös etäisesti pienen pilviverhon peittäessä aivan sen huippua.

Parkkipaikalla, johon ajoimme maisemia ihmettelemään, oli myös joku kummallinen hippikommuunimainen talo. Kysyin Gabriellelta mikä paikka tuo on, mutta hän ei tiennyt. Hän vain kertoi, että aikaisemmin siinä oli vielä ravintola. Asiasta täytynee ottaa selvää sitten kun menen sinne myöhemmin uudestaan Clairen kanssa. Tänään siellä oli joku Gaia-henkinen poika soittelemassa didjeridoota ja näytti kuin heillä olisi pystytettynä jonkinnäköinen viini/mehumyyntipöytä siihen ulos. Erittäin mielenkiintoista.

Tämän jälkeen menimme Clairen asunnolle syömään pastaa, jonka Gabrielle meille valmisti. Claire asuu nyt sitten 4 italialaisen pojan kanssa . Tämän jälkeen minut heitettiin luonnollisesti hostellille odottelemaan huomisen ensimmäistä työpäivää, jolloin tapaan kaikki muut opiskelijat ja ilmeisesti meillä on terveystarkastus. Huomenna myös mitä toivottavammin saan verkkotunnukseni, jotta pääsen kirjautumaan sitten läppärilläni nettiin täällä hostellihuoneessa.